Myrkkysienisoppaa

Marja Härkönen

 

Sienien aineenvaihdunnan tuloksena syntyy monenlaisia kemiallisia yhdisteitä. Jotkut niistä ovat ihmiselle ja/tai eläimille myrkyllisiä. Mitä hyötyä sienelle on siitä, että se tappaa itiöidensä levittäjän? Ehkä ei mitään, ehkä kaikki on vain sattumaa. Esimerkiksi valko- ja kavalakärpässienen tappavia myrkkyjä amatoksiineita on eristetty mitättömän pieniä määriä herkkusienestä, herkkutatista ja kantarellista. Sienten arvellaan käyttävän noita aineita proteiinisynteesinsä säätelijöinä. Valko- ja kavalakärpässienellä näiden aineiden määrä on ilmeisesti jossakin evoluution vaiheessa monituhatkertaistunut. Kaikkien elollisten elimistölle eivät nuo kärpässienet silti ole vaarallisia, esimerkiksi etanat kaluavat mielellään valkokärpässientä.

Mikrosienten, esimerkiksi eräiden homeiden, valmistamia myrkkyjä kutsutaan tavallisesti mykotoksiineiksi ja suursienten valmistamia sienimyrkyiksi. Näiden sienimyrkkyjen rakenteesta ja fysiologisista vaikutuksista kertoo myrkytystietokeskuksen johtava lääkäri, Kalle Hoppu Sieniseuran sivuilla erillisenä artikkelina. Minä puolestani kerron tässä muutamista merkittävistä kärpässieni- ja seitikkilajeista ja miten niiden myrkyllisyys on selvinyt.

 

Kärpässienistä

Punakärpässieni Amanita muscaria

Punakärpässienestä on käytetty nimiä tavallinen kärpässieni ja punainen kärpässieni. Nykyään sen nimeksi on vakiintunut punakärpässieni. Sen tuntee jo pikkulapsikin ja pitää sitä myrkyllisyyden perikuvana, johon uskaltaa koskea vain tikulla. Kuitenkaan se ei ole myrkkysienistämme vaarallisin, mutta siihen liittyy enemmän tarinoita kuin yhteenkään muuhun sieneen.

Punakärpässieni - Amanita muscaria

Punakärpässieni, Amanita muscaria

Punakärpässientä on käytetty ja käytetään paikoin vieläkin kärpäsmyrkkynä. Vieraillessani vuonna 1997 Tverin Karjalassa sain itse nähdä miten tämä ”kärbäzen šieni” eli ”rusgie muhamora” toimii (Muhamora on karjalan kielessä lainasana venäjästä ja tarkoittaa kärpässurmaa.) Sieni asetetaan veteen lautaselle ja survotaan haarukalla soseeksi. Päälle sirotellaan sokeria. Se vetää huoneessa lenteleviä kärpäsiä puoleensa ja ne alkavat imeä makeaa sosetta sisäänsä. Pian kärpänen jos toinenkin pörrää selällään lautasen vieressä pöydällä. Siitä ne on helppo läiskiä kuoliaaksi. Olisivat ne ehkä lopulta kuolleet itsekseenkin, mutta sitä en huomannut jäädä seuraamaan.

Linné tunsi tämän tradition ja antoi punakärpässienelle tieteellisen nimen Amanita muscaria (musca on latinaa ja tarkoittaa kärpästä). Teoksessaan Skånska resa hän kertoo kärpässienen käytöstä luteiden torjuntaan. Tällöin tuoreita kärpässieniä murskattiin astiaan ja annettiin niiden seisoa kannen alla kunnes ne muuttuivat limaiseksi velliksi. Velliä siveltiin sulan tai harjan avulla luteiden suosimiin seinänrakoihin. Käsittely toistettiin useita kertoja kuukauden ajan. Huone haisi ikävältä muutaman päivän ajan, mutta konsti tehosi lutikoihin.

Eräät tutkijat ovat uuden hyönteismyrkyn kehittäminen mielessään kokeilleet kärpästen hävittämistä punakärpässienen avulla, mutta heikoin tuloksin. Useissa kielissä sienen nimi kuitenkin viittaa kärpäsiin. Tunnetuilla sienietnologeilla Valentina ja George Wassonilla on tähän oma selityksensä. Kansanomaisissa sanonnoissa häiriintyneestä ihmisestä sanotan usein, että hänellä on kärpäsiä päässään. Wassonien hypoteesin mukaan kärpässieni tarkoittaa sientä, joka aiheuttaa kärpäsiä päähän, eli tekee ihmisen sekopäiseksi. Ja sehän on punakärpässienen kiistaton ominaisuus.

Venäläiset aloittivat Siperian valtauksen Iivana Julman (1530–1584) hallintokaudella. 1600-luvulla alkoivat rikollisten karkotukset Siperiaan. Joukossa oli myös oppineita ihmisiä, jotka alkoivat merkitä muistiin paikallisten asukkaiden ihmeellisiä tapoja. Erityisesti Tšuktšien niemimaalta ja Kamtšatkalta kantautui tarinoita joissa juhla-asuun pukeutuneet šamaanit tanssivat noitarumpujen säestyksellä ja lopulta lankesivat loveen ja saivat yhteyden esi-isien henkiin. He matkustivat tuonpuoleisessa etsimässä neuvoja heimonsa ongelmiin. Kaiken tämän teki mahdolliseksi punakärpässieni. Myöhemmin alettiin Siperiaan tehdä varsinaisia tutkimusmatkoja ja kuvauksia punakärpässienen käytöstä kertyi runsaasti. Ilmeisesti sitä on käytetty laajalla alueella Inarin Lapista aina Beringin merelle.

Kärpässientä käytettiin monin paikoin ilman sen suurempia šamanistisia tarkoituksia vain yhdessäolon juhlistamiseen. Vain miehet nauttivat sientä, mutta naiset kyllä kelpasivat pureskelemaan kuivatun sienen miellyttävän liukkaaksi ja käärimään sen pikku pötköksi, joka oli helppo nielaista kokonaisena. Tuoreena kärpässientä ei yleensä nautittu, koska sen pelättiin olevan liian myrkyllinen. Tutkijat ovat merkinneet muistiin kuinka sienen vaikutus alkoi näkyä vajaan tunnin kuluttua syömisestä jalkojen ja käsien vapinana. Sitten menoihin osallistuneet alkoivat hyppiä, tanssia ja laulaa. Toiset kiljuvat tai joutuvat kauhun valtaan. Lopulta kaikki vaipuvat syvään uneen, jonka aikana kokivat hallusinaatioita. Ne ilmenivät monenlaisina kauniina tai pelottavina näkyinä, jotka olivat toden tuntuisia ja jäivät mieleen. Monet kertoivat matkoista outoihin maihin tai jopa omaan tulevaisuutensa. Riehuntavaihe ja univaihe toistuivat moneen kertaan vähitellen vaimentuen. Juhlia saattoi jatkaa juomalla omaa tai toisten sientä nauttineiden virtsaa, jota näissä rituaaleissa kerättiin varta vasten valmistettuihin nahkakuppeihin. Tutkijoiden mukaan virtsakupeilla oli paljon kärkkyjiä ja virtsasta sai jopa paremmat tuntemukset kuin itse sienestä. Ilmeistä on, että kärpässienen hallusinogeeniset aineet kulkivat munuaisten läpi ja edelleen virtsaan hajoamatta. Ratkaisematta on mistä ihmeestä Siperian kansat olivat alun perin keksineet tämän.

Vain harvat länsimaiset tutkijat uskalsivat itse kokeilla punakärpässientä. Eräs kokeilija oli puolalainen Josef Kopec vuonna 1797. Sientä nautittuaan hän vaipui heti syvään uneen, jossa kulki ihanissa laaksoissa nauttien kukkien kauniista väreistä ja herkistä tuoksuista. Unen edetessä hän kertoo käyneensä läpi koko entisen elämänsä lapsuuden leikeistä kautta kaikkien miehuuden tapahtumien aina nykyisyyteensä asti. Sienen toistuvan käytön jälkeen hän kertoo persoonallisuutensa muuttuneen raskasmieliseksi ja masentuneeksi. Myös suomalainen tutkija, Kai Donner kertoo vuonna 1918 nauttineensa kärpässientä ja saneensa siitä voimakkaan humalatilan, mutta ei kerro mistään hallusinaatioista. Oman aikamme kokeilijat ovat yleensä pettyneet tuntemuksiinsa. Mieleen on jäänyt ennen muuta oksentelu ja pahoinvointi, mutta ei mitään ihmeellistä tajunnan laajentumista.

Venäläiset kauppamiehet ja turkisten ostajat osasivat varustautua kuivatuilla kärpässienillä Siperian matkoihinsa ja vaihtoivat sienensä kalliiseen hintaan Siperian rikkauksiin. Sittemmin he huomasivat, että paloviina oli vielä parempi vaihdon väline ja siperialaiset alkoivat korvata kärpässienen käytön viinan juonnilla.

Näin vaikuttavasta sienestä on tietenkin tehty kemiallisia tutkimuksia. Siitä on nimetty keskushermostoon ja psyykeen vaikuttavia myrkkyjä nimeltä muskariini, muskimoli, muskatsoli ja iboteenihappo. Ne ovat vesiliukoisia ja hajoavat helposti keitettäessä. Suomen pula-ajan sieniguru Toivo Rautavaara kertoo vuonna 1947 väitöskirjassaan Suomen sienisato venäläisten käyttävän punakärpässientä ruoaksi suola- ja etikkavedessä käsiteltynä. Hänestä se olisi soveltunut Suomessakin syötäväksi samaan tapaan käsiteltynä kuin karvalaukku. Niin paha ruokapula ei kuitenkaan ollut, että suomalaiset olisivat nälkäänsä syöneet punakärpässieniä, mutta vahingossa niitä on tullut nautittua. Kärpässieni nousee maasta palleroisena, valkoisen, rosoisen suojuksen peittämänä. Lakin kasvaessa ja laajetessa suojus repeilee ja jää lakin pintaan noina tunnusomaisina valkoisina täplinä. Tuossa pallerovaiheessa kärpässieni muistuttaa kupusieniä ja on tullut kerätyksi ainakin känsätuhkelona. Punakärpässieni muodostaa mykorritsaa useiden puulajien kanssa. Sillä on laaja levinneisyys pohjoisella pallonpuoliskolla. Välimerenmaissa se on joskus aiheuttanut myrkytyksiä, kun sitä on kerätty keisarikärpässienenä, joka on haluttu herkku aina roomalaisajoista saakka. Keisarikärpässieni on komea laji, jolla on punainen, täplätön lakki ja keltainen jalka, rengas ja heltat sekä suuri valkoinen tuppi jalan tyvellä.

Saharan eteläpuoleisen Afrikan puusavanneilla syödään perinteisesti useita keisarikärpässienille sukua olevia punaisia kärpässieniä, mutta punakärpässientä ei siellä luontaisesti esiinny. Tansanian sieniperinnettä tutkiva työryhmämme joutui kuitenkin todistamaan useita punakärpässienimyrkytyksiä. Myrkytyksiä aiheuttaneet sienet kasvoivat paikallisen miombometsän tilalle istutetuissa Pinus patula männiköissä. Tämä mänty on alun perin kotoisin Meksikosta. Punakärpässienen se oli saanut kumppanikseen eurooppalaisella taimitarhalla ja lopulta siirtynyt männyntaimien mukana Tansanian sisämaahan. Kun paikalliset kärpässienet ovat erikoistuneet elämään vain paikallisten puulajien seurassa, ei punakärpässienillä ollut kilpailijoita ja niiden itiöemiä syntyi massoittain mäntyviljelmille. Kun sienien itiöemät puskivat paksun neulaskarikkeen läpi, pyyhkiytyivät lakin valkoiset pilkutkin usein pois ja sienet muistuttivat paikallisia syötäviä kärpässieniä. Sairaalaan tuodut ihmiset kokivat todentuntuisia hallusinaatioita. Eräs nainen kertoi käyneensä tuonpuoleisessa ja keskustelleensa monien kuolleiden sukulaistensa kanssa. Vaikka sienet oli keitetty perusteellisesti, olivat myrkytysoireet hyvin vakavia ja tuo esi-isiään puhutellut nainen kuoli pian tarinansa kerrottuaan.

On punakärpässienestä lääkkeeksikin. Venäjällä sitä on käytetty spriihin survottuna ulkoisesti lääkkeeksi reumatismiin ja 1:1 smetanaan sekoitettuna hauteeksi nivelrikon vaivaamiin niveliin. Kiinalainen lääkesienikirja kertoo punakärpässienen käytöstä hyvin pieninä annoksina unilääkkeeksi.

Tverin Karjalassa on sanonta: Missä on herkkutatti, siellä on aina myös kärpässieni. Minulle ei selvinnyt onko viisaus symboliikkaa vai ihan arkitodellisuutta. Kasvavathan nuo lajit usein samanlaisilla kasvupaikoilla ja samaan aikaankin.

 

Ruskokärpässieni Amanita regalis

Ruskokärpässieni - Amanita muscaria var. regalis

Ruskokärpässieni, Amanita muscaria var. regalis

Ruskokärpässieni on punakärpässienen lähisukulainen, joka kasvaa tavallisesti kuusivaltaisissa havumetsissä, mutta myös tunturikoivikoissa. Se on Suomessa melko yleinen, mutta jo Keski-Euroopassa harvinainen. Sen lakki on kellanruskea ja sen pinnan laikut kellanvalkoisia. Sitä on meillä silloin tällöin erehdytty poimimaan ukonsienenä. Ukonsieni on kookas ja sen pinnassa on lakin pohjaväriä tummempia suomuja, ei irrallisia laikkuja. Sen rengas on sormusmainen, ei jalkaan kiinnikasvanut ja roikkuva kuten kärpässienellä. Koska ruskokärpässieneen ei liity mitään rituaalista käyttöä, on sen myrkkyaineitakin tutkittu vain vähän, mutta siitä on löydetty samoja aneita kuin punakärpässienellä. Myös myrkytysten tapausselostuksissa kuvataan samanlaisia tajunnan menetyksiä ja harha-aistimuksia kuin punakärpässienen aiheuttamat.

 

Pantterikärpässieni Amanita pantherina

Pantterikärpässieni on sekä nimensä että kauniin ulkomuotonsa suhteen kiehtova laji. Sen lakki on vaaleanruskea, reunoiltaan säteittäisuurteinen. Lakin pinnassa on pieniä valkoisia laikkuja samankeskisinä kehinä. Jalka on valkoinen ja siinä on kapea rengas aika alhaalla, noin jalan puolivälissä. Jalan tyvessä on mukulamainen paksunnos, jonka reuna on terävärajainen. Pantterikärpässieni kasvaa lehdoissa ja puistoissa jalojen lehtipuiden, varsinkin tammen seurassa ja on levinneisyydeltään aika eteläinen. Suomen pohjoisin löytö on Etelä-Savosta.

Pantterikärpässienessä on samanlaisia hermomyrkkyjä kuin puna- ja ruskokärpässienessä, mutta ilmeisesti suurempina pitoisuuksina, koska se on Keski- Euroopassa aiheuttanut useita kuolemantapauksia. Sitä on yleensä erehdytty poimimaan rusokärpässienenä Amanita rubescens, joka on meilläkin yleinen, mutta ei kuulu tavanomaiseen ruokasienivalikoimaamme.

 

Valkokärpässieni Amanita virosa

 

Valkokärpässieni, Amanita virosa

Valkokärpässieni, Amanita virosa

Valkokärpässieni on kauttaaltaan valkoinen laji. Se on tappavan myrkyllinen ja sen myrkyllisyys on yleisesti tiedossa. Tästä johtuen jotkut sienestäjät jättävät kaikki valkoiset sienet keräämättä. Toisaalta, jatkuvista varoitteluista huolimatta myrkytyksiä sattuu varsinkin silloin kun valkokärpässieniä on runsaasti. Sille on ominaista suuri satovaihtelu. Joskus ei tahdo löytää yhtään valkokärpässientä sieninäyttelyn tarpeisiin, joskus taas paksusammaleisissa havumetsissä vilahtelee sen valkoisia kellomaisia lakkeja tuhkatiheään. Valkokärpässieni on yleinen Etelä-Suomessa. Pohjoisimmat löydöt ovat Rovaniemen maalaiskunnasta. Perinteiset rouskujen ja tattien kerääjät eivät valkokärpässieneen sorru. Jo Rautavaara aikoinaan piti valkokärpässientä ”paremman väen” vitsauksena, he kun kirjaviisauden pohjalta osasivat etsiä herkkusieniä. Useat herkkusienilajit ovat valkoisia. Ne on helppo tunnistaa herkkusieniksi tumman itiöpölyn avulla. Se värjää kypsyessään herkkusienen heltat tummanruskeiksi tai mustiksi, kun taas kärpässienten itiöt ja heltat ovat pysyvän valkoiset. Nuorena, ennen itiöiden kypsymistä herkkusienenkin heltat ovat kuitenkin valkoiset – ja tällaisina nuorina aihioina viljellyt herkkusienet useimmiten myydään. Sekä herkkusienillä, että valkokärpässienellä on rengas, mutta valkokärpässienen rengas on usein repaleinen ja jää helposti huomaamatta. Toisin kuin herkkusienillä, valkokärpässienellä verhoaa jalan tyveä iso valkoinen tuppi, mutta se kätkeytyy syvälle kuusimetsän paksuun sammaleeseen ja jää helposti huomaamatta.

Suomessa on sattunut useita valkokärpässienimyrkytyksiä, joukossa muutama kuolemaan johtanut. Yleensä kohtalokkaat sienet on kerätty herkkusieninä, mutta kerran eräs perhe sairastui syötyään useita kärpässienen itiöemiä jonakin tarkemmin määrittämättömänä vahakkaana.

 

Kavalakärpässieni Amanita phalloides

Kavalakärpässieni on kavala siinä mielessä, että se on kovin kaunis sieni, ja ihminen toivoisi kauniilta lajilta kaikinpuolista hyvyyttä. Se on kuitenkin ollut syyllisenä yli 90% maailmalla tilastoiduista sienimyrkytyskuolemista. Sienestäjän koriin se on joutunut joko ruutuhaperona Russula virescens tai jonakin herkkusienenä tai vain miellyttävän ulkomuotonsa ja miedon makunsa vuoksi.

Kavalakärpässieni nousee maasta munanmuotoisena ja valkoisen suojuksen ympäröimänä. Kun lakki kasvaa, repeää suojus niin, että siitä jää lakin pintaan muutama riekale tai sitten lakki jää sileäksi ja revennyt suojus jää kokonaisuudessaan kookkaaksi valkoiseksi tupeksi jalan mukulamaiseen tyveen. Jalka on valkoisen vanukkeen peittämä ja siinä on leveä rengas. Lakin pintakelmu on vaalean-, oliivin- tai harmaanvihreä, silkinkiiltoinen, kosteana tahmea. Kavalakärpässieni on yleinen Keski-Euroopan rehevissä lehdoissa. Suomessa sitä on tavattu harvinaisena Turun saaristossa. Ahvenanmaalla se on joinakin vuosina runsaslukuinen. Varmennettuja myrkytystapauksia ei Suomesta tunneta, joskin muutamia epäilyksiä kuitenkin.

Kärpässienten joukossa on vielä muitakin edellisiä lievemmin myrkyllisiä lajeja, kuten kangaskärpässieni ja keltakärpäsieni, joiden ei kuitenkaan tiedetä eksyneen sienestäjien koreihin.

 

Seitikeistä

Suippumyrkkyseitikki Cortinarius rubellus

Seitikit herättävät pelkoa vielä enemmän kuin kärpässienet. Näin ei ole aina ollut. Rautavaaran väitöskirjassa vuodelta 1947 vielä kerrottiin, että seitikkien suvusta ei tunnettu myrkyllisiä lajeja ja eräissä Keski-Euroopan maissa joitakin lajeja myytiin jopa toreilla.

Suippumyrkkyseitikki, Cortinarius rufus

Suippumyrkkyseitikki, Cortinarius rubellus

Seitikit on suurin helttasienisukumme ja tärkein metsäpuittemme sienijuurikumppani. Suvulleen seitikit on aika helppo määrittää, mutta lajitason määrittäminen on vaikeaa. Vuonna 2008 ilmestyneessä pohjoismaisessa teoksessa Funga Nordica esitellään pohjoismaista 369 seitikkilajia, mutta arvellaan niitä olevan ainakin 900 lajia.

1950-luvulla alkoi Puolasta kuulua kummia. Siellä sattui lyhyessä ajassa suuri määrä outoja, munuaisten tuhoutumiseen johtaneita sairaustapauksia. Epidemian aiheuttajan löytäminen oli vaikeaa. Lopulta tutkimuksia tehnyt lääkäri, tri Grzymala osasi yhdistää myrkytystapaukset 3–14 päivää ennen oireiden ilmaantumista nautittuihin sieniaterioihin. Päätelmää sienimyrkytyksistä ei tahdottu uskoa, koska tähän mennessä ei tunnettu sienimyrkkyjä, joilla olisi näin pitkä latenssiaika sienten syömisen ja sairastumisen välillä. Kun epäiltyjen sieniaterioiden jäännöksiä syötettiin koe-eläimille, varmistui asia. Puolalainen sienitutkija professori Skirgiello sitten päätyi epäilemään sienilajia Cortinarius orellanus. Sen oli kuvannut tieteelle jo 1800-luvulla ruotsalainen Fries , mutta sen myrkyllisyys selvisi vasta kun sitä syötettiin koe-eläimille. Laji kasvaa eteläisessä Ruotsissa ja Norjassa, mutta Suomesta sitä ei ole löytynyt. Suomenkieliseksi nimekseen se on saanut lehtomyrkkyseitikki.

1970-luvulla Suomessakin sattui useita samantapaisia myrkytyksiä kuin Puolassa aiemmin. Nyt tiedettiin jo seitikkimyrkytyksen mahdollisuus. Silti oli melkoista salapoliisityötä selvittää syyllinen sienilaji varsinkin kun ensimmäinen myrkytystapaus sattui pakasteluilla sekasienillä. Sienitutkija Harri Harmaja kertoo Suomen ensimmäisistä dokumentoiduista seitikkimyrkytyksistä Sienilehdessä 2/1973 ja 2/1975. Tutkijat tekivät perusteellista työtä, tallensivat näytteitä ja lähettivät niitä Itävaltaan seitikkien maailmankuululle tutkijalle professori Moserille. Omassa maassamme ei tuolloin ollut ainoatakaan seitikkeihin syventynyttä sienitutkijaa ja Harmajakin piti suippumyrkkyseitikkiä vaikeasti tunnistettavana ja harvinaisena lajina. No, nyt sen tuntee jokainen vähänkin sieniin perehtynyt ja se on osoittautunut yleiseksi Etelä- ja Keski-Suomessa. Vain Enontekiön ja Inarin Lapista ei sitä ole kerätty kasvimuseoiden kokoelmiin. Tutkimuksen tarkentuessa sen tieteellisenä nimenä on käytetty nimiä Cortinarius speciosissimus, Cortinarius orellanoides ja Cortinarius rubellus. Suomeksi se sai ensin nimekseen suippolakkinen myrkkyseitikki, mutta nimi lyhennettiin sittemmin suippumyrkkyseitikisi. Ensimmäinen koko maailmassa julkaistu värivalokuva tästä lajista on Mauri Korhosen ottama ja painettu Sienilehden 2/1975 kansikuvaksi.

Nämä myrkytykset aiheuttivat kovan kohun. Moni sienestäjä heitti kaikki sienipakasteensa menemään seitikkipelossa. Sitten joku lehti keksi, että suippumyrkkyseitikki muistuttaa kangasrouskua, ovathan molemmat väriltään ruskeita. Siitä vaan kaikki suolasinet kompostiin ja uskaltaako niitä sinnekään kaataa, ettei vain myrkky vielä vaikuttaisi porkkanapenkissäkin. Lähes kaikissa myrkytyksissä ei kuitenkaan tapahtunut virhemäärityksiä, vaan oli nautittu kaunista tuntematonta sientä. Kerran on Pohjois-Karjalasta dokumentoitu tapaus, jossa kuusilahokaksi luullut sienet aiheuttivat munuaisvaurion.

Suomen sieniseura järjesti maaliskuussa 1975 myrkkysienisymposion säätytalolla Helsingissä. Mukana oli sienitieteen, lääketieteen, eläinlääketieteen ja kemian edustajia ja sali pullollaan yleisöä. Sienivalistajatkin olivat ymmällään. Kun seitikeitä ei monivyöseitikkiä ja punavyöseitikkiä lukuun ottamatta yleensä ole käytetty ruoaksi, oli vaikeaa sanoa olisiko seitikeissä useitakin myrkyllisiä lajeja. Todettiin, että on parasta välttää koko seitikkien sukua.

Heräsi myös kysymys viranomaisten vastuusta. Kuinka taata, että kaupasta tai torilta ostetuiden sienten joukossa ei ole myrkyllisiä lajeja. Hyvin pian, jo 11.12.1981 annettiin Suomen ensimmäinen sienten ja sienivalmisteiden kauppaa säätelevä ruokasieniasetus ja 15.3. 1982 sitä täsmentävä elinkeinohallituksen päätös. Näillä säädöksillä, joita myöhemmin on vähän uudistettu, määrätään että vain luetteloituja, hyviksi ja helposti tunnistettaviksi tiedettyjä ns. kauppasienilajeja saa pitää kaupan. Jokaisessa myyntierässä saa olla vain yhtä kauppasieniluettelossa määriteltyä lajia, mikä helpottaa viranomaisten tarkastustoimintaa.

Suomessa tutkittiin 1970-luvulla suippumyrkkyseitikkiä myös rottakokein. Tuloksena oli, että osa rotista ei reagoinut lainkaan myrkkyyn, osalle sieni oli annoksesta riippuen kuolettava. Outo tulos saattoi johtua siitä, että koko seitikkilajia ei tuolloin vielä tunnettu kunnolla. Koesienten joukossa oli myös keltavyöseitikkiä Cortinarius gentilis, joka on yleinen kangasmetsälaji koko Suomessa. Tästä lajista alettiin varoitella sienenpoimijoita ja sen nimikin muutettiin kangasmyrkkyseitikiksi. Myös suippumyrkkyseitikkiä muistuttava keltaseitikki Cortinarius limonius sai uuden nimen laakamyrkkyseitikki. Sittemmin suippumyrkkyseitikin myrkkyjen kemiallinen rakenne on selvitetty ja niille on annettu nimeksi orellaniini. Kangasmyrkkyseitikistä ja laakamyrkkyseitikistä ei Euroopassa tehdyissä tutkimuksissa ole löytynyt orellaniinia. Suomessa eläinlääketieteen tohtori Eeva-Liisa Hintikka on myös kokeellisesti todennut että Cortinarius gentilis on vaaraton, joten sille on palautettu entinen nimensä keltavyöseitikki.

Suippumyrkkyseitikki on helppo välttää keräämällä vain perinteisiä ruokasieniä. Varmuuden vuosi on hyvä kuitenkin tuntea se. Se on keskikokoinen, oranssinruskea ja huopamaisen himmeäpintainen. Lakki on aluksi kellomainen, myöhemmin laakeneva ja siinä on terävähuippuinen keskuskohouma. Heltat ovat ruskeat, kolotyviset, aika paksut ja aika harvassa. Nuoria helttoja peittää hämähäkinseittimäinen suojus. Kun sieni laakenee, suojus katkeilee ja liimautuu osittain sienen jalkaan niin, että sitä on enää vaikea havaita. Jalka on aika pitkä ja usein tyveltä paksumpi ja siinä on epäselviä, katkonaisia, keltaisia vöitä. Sieni tuoksuu raa’alta perunalta tai retiisiltä.