Sienten valokuvaus

Mauri Korhonen

Kerron seuraavassa miten valokuvaan sieniä ja mitkä asiat dokumenttivalokuvauksessa ovat mielestäni erityisen tärkeitä. Toivon, että esityksestäni on hyötyä myös muille sienivalokuvaajille. Käytän 6 * 9 cm kuvakoon palkkikameraa, rullafilmiä, jalustaa ja lankalaukaisinta. Mieluiten valokuvaan vallitsevassa valossa pilvipoutaisella säällä. Valaistusta loivennan heijastamalla kohteeseen täytevaloa hopeanvärisellä paperilla. Räikeällä auringonpaisteella varjostan kohdetta valkoisella päivänvarjolla ja heijastan kohteeseen täytevaloa. Hyvien dokumenttivalokuvien saamiseksi on tärkeää ymmärtää ja noudattaa mahdollisuuksien mukaan valokuvauksen perussääntöjä. Ne koskevat valokuvausta niin filmiä käyttävällä kuin digitaalisellakin kameralla.

Kuvauskohde

Sienivalokuvauksessa kuvauskohteena on sieni tai ryhmä sieniä. Kohdetta valitessani katson, että kuvattava kohde on lajille tyypillinen ja mahdollisimman edustava. Luonnollinen sieniryhmä on mielestäni aina parempi kuin sieniä ”istuttamalla” aikaansaatu ryhmä. Eräs paljon käytetty tapa on valokuvata tuoreet sienet alustalle, esim. vanerille, aseteltuina. Näin saadaan mahdollisimman monet tuntomerkit näkyviin. Haittapuolena on se, että kuvassa ei näy tietoja sienten kasvupaikasta. Kuvassa oleva isäntäpuun oksa tai lehti ei korvaa luonnonmukaista ympäristöä. Lisäksi on muistettava että sienet nuhrautuvat varomattomasta käsittelystä ja niihin helposti jää häiritseviä sormenjälkiä.

Sommittelu

Sommittelun avulla kuvattava kohde rajataan ympäristöstään. Aiheen mukaan sommittelen kuvan joko pysty- tai vaakakuvaksi ja jos aihe sallii kuvaan molemmat vaihtoehdot. Pyrin valokuvaamaan sienet kohtalaisen läheltä, jolloin tunnistamisen kannalta tärkeät yksityiskohdat näkyvät kuvassa selvemmin. Varon kuitenkin sommittelemasta kuvaa liian ahtaasti, sillä julkaisukuvissa tarvitaan riittävästi leikkausvaraa. Kun kamera on jalustalla, rajauksen voi tehdä rauhassa harkiten millintarkasti.

Valaistus

Valokuvauksessa valaistus on olennainen asia. Valolla on värinsä, jyrkkyytensä sekä suuntansa. Valokuvatessani suosin luonnonvaloa siitä huolimatta että se vaihtelee kaikilta ominaisuuksiltaan suuresti säätilan ja vuorokaudenajan mukaan. Päivänvalofilmit on tasapainotettu 5500 Kelvinin väriselle valolle. Suunnilleen tällaista valo on pilvipoudalla ja silloin värit toistuvatkin filmillä jokseenkin luonnonmukaisina ja oikeina. Digitaalisissa kameroissa valkotasapaino on säädettävä vallitsevan valon mukaan.

Pilvipouta on valokuvaukseen erityisen sopiva myös siksi, että silloin valon kontrasti on riittävän loiva ja valokuvaukseen sopiva. Räikeässä auringonpaisteessa valo on valokuvaustarkoituksiin aivan liian jyrkkää: kontrasti voi olla jopa 1:1000000. Sellaisessa valossa varjokohdat toistuvat aivan liian tummina ja valokohdat liian vaaleina eivätkä värit toistu luonnollisina. Paino-originaalissa valon jyrkkyys saisi olla enintään 1:16, jolloin kohteen valoisimman ja tummimman kohdan jyrkkyysero on enintään neljä aukkoa.

Myös valon tulosuunnalla on merkitystä, sillä myötä- sivu- ja vastavalo muotoilevat kohdetta kukin omalla tavallaan. Yleensä sivuvalo muotoilee kohteen kauniista, kun taas myötävalo latistaa kohteen muotoja. Myötävalovalaistuksessa muotoilua voidaan parantaa ohjaamalla heijastimella valoa kohteeseen sivulta. Myös pilvipoudalla valon tulosuunta on muistettava ottaa huomioon, sillä silloinkin valaistus vaihtelee valon tulosuunnan mukaan.

Sieniä voi valokuvata myös käyttämällä valolähteenä salamavalolaitteen valoa. Silloin valon väri ei luonnonvalon tavoin vaihtele ja valon voimakkuuskin vain salamavalolaitteen etäisyyden mukaan. Tämän tekniikan haittapuolena on valaistuksen samanlaisuus kaikissa tällä tavalla otetuissa kuvissa. Kun salamavalolaite on asennettu kiinteästi kameraan, valaistus on enemmän tai vähemmän myötävaloa, eikä siis muotoile kohdetta parhaalla mahdollisella tavalla. Salamavalovalaistus paranee suuntaamalla salamalaitteen valo valkoisen varjon koveran pinnan kautta sieniin ja heijastamalla niihin vastapuolelta täytevaloa. – Salamavaloa voi käyttää myös täytevalona luonnonvalolla valokuvatessa, etenkin silloin, kun salamalaite ei ole kameraan kiinteästi kytketty.

Tarkennus

Tarkennustaso on se kohta, johon kuvattaessa on tarkennettu ja joka kuvassa näkyy terävänä. Tarkennustaso on objektiivin keskiakselia vastaan kohtisuorassa oleva taso. Tarkennustaso on valittu oikein silloin, kun sienten tärkeimmät tuntomerkit näkyvät terävinä. Tason paras sijainti löytyy kokeilemalla erilaisia kameran kuvakulmia. Sopivan kuvakulman valinnalla ja huolellisesti käsin tarkentamalla saadaan halutut tuntomerkit, näkymään mahdollisimman terävinä. Jos haluan saada lakin etureunan ja sienen ääriviivan toistumaan riittävän terävinä ja taustan jäävän sopivan pehmeäpiirteiseksi tarkennan lakin reunasta 1/3 keskustaan päin ja himmennän aukkoa kohtalaisesti. Täsmälleen haluttuun kohtaan tarkentaminen on helpointa jalustaa käyttäen.

Terävyysalue

Terävyysalueeksi sanotaan tarkennustasosta kumpaankin suuntaan ulottuvaa hyväksyttävän terävää aluetta. Kuvattaessa suurella aukolla terävyysalue on pienin ja pienellä aukolla suurin. Myös kuvausmittakaava vaikuttaa terävyysalueeseen. Mitä lähempää valokuvataan sitä vähäisempi on terävyysalue. Kuvattaessa luonnolliseen kokoon terävyysalue on aukolla 5,6 vain 1 millimetri. Minä en koskaan himmennä aukkoa vain ”varmuuden vuoksi” siinä toivossa, että kuvasta tulisi terävämpi, sillä liian pieni aukko tekee taustankin teräväksi ja siten levottomaksi. Kuvaan aina tilanteeseen sopivalla suurimmalla mahdollisella aukolla, jolloin terävänä näkyvä pääkohde piirtyy korostetusti esiin taustastaan.

Valotus

Taustan ja pääkohteen terävyyseron lisäksi pääkohdetta voi korostaa myös valotuksella. Kun täytevalo suunnataan pääkohteeseen ja valotus mitataan siitä, niin silloin kohde valottuu oikein mutta ilman täytevaloa jäänyt tausta alivalottuu. Tällöin pääkohteen värit toistuvat heleinä ja oikean värisinä sekä taustaan verrattuna lämpimämmän sävyisinä. Hieman alivalottunut tausta toistuu luonnollista tummempana ja värit hieman kylmään suuntaan muuttuneina. Valotuksen mittaus onnistuu kätevästi erillisellä valotusmittarilla mittaamalla valoa eri kohdista ja sitten harkinnan mukaan valottaen. Väridiafilmit valotan alivalotuksen tuntumassa, sillä diafilmin värit toistuvat kirkkaina ja voimakkaina niukasti valotettuna kunnes ne alivalotuksen partaalla äkkiä tummenevat ja sammuvat. Parhaan mahdollisen valotuksen saamiseksi haarukoin valotuksen: yksi valotus mittarilukeman mukaan, toinen puoli aukkoa yli ja kolmas puoli aukkoa alle mittarilukeman. Jalusta sallii pitkienkin valotusaikojen käytön ilman tärähtämisen vaaraa valotuksen aikana.

Kuva-arkisto

Sieniä valokuvatessa muistiinpanot ovat ensiarvoisen tärkeitä. Kuvauspaikka, -päivämäärä ja sienen tuoretuntomerkit ovat tärkeitä kirjoittaa muistiin. Ilman talteen otettua näytettä ei valokuvatulle sienelle ole paljonkaan toivoa saada nimeä. Kun näytteen keräysnumero ja valokuvan numero ovat samat, on arkistoitujen kuvien, muistiinpanojen ja sieninäytteiden sekaantumisen vaara mahdollisimman pieni. Kuvamäärän lisääntyessä kuva-arkiston arvo kasvaa ja etenkin kuvaajalle siitä tulee erinomainen oman sienituntemuksen kartuttaja.

Esimerkkikuva

Vuonna 1990 löysin Rovaniemen Kivalosta, METLAN kokeilualueelta lehtikuusi-istutukselta koreita tatteja jollaisia en ollut aikaisemmin nähnyt. Seuraavana päivänä niitä löytyi lisää. Valokuvasin sienet rullafilmille 6×9 koon palkkikameraa, jalustaa ja lankalaukaisijaa käyttäen. Näyte on tallennettuna Kasvimuseon sienikokoelmassa Helsingissä.  – Laji on Kanadassa ja USA:n pohjoisosissa kasvava Suillus spectabilis, ja ilmeisesti meille Siperian kautta kulkeutunut. Laji sai myöhemmin suomalaiseksi nimekseen taigatatti Siperian taigametsän mukaan.

Valaistus on tasainen pilvipoutainen sää, jolloin filmi toistaa kohteen värit oikeina ja luonnonmukaisina. Sivusuunnalta tullutta vallitsevaa valoa on voimistettu heijastamalla sieniin täytevaloa, joka luo limapintaisiin sieniin kiiltoja, valolaikkuja, jotka korostavat lakin kuperaa muotoa. Käännetyistä sienistä näkyy jalan sinipunertava värisävy ja nuoren lakin pillistön peittävä limasuojus, joka kookkaammassa käännetyssä sienessä on jo revennyt ja paljastaa kellertävän pillistön. Sienen kasvaessa limakerroksesta jää jalan latvaosaan rengasmainen jäänne.

Kameran kuvakulma on yläviistosta suunnasta, jolloin tarkennustaso osuu samanaikaisesti sekä tattien lakin yläpintaan että kumoon käännettyihin sieniin. Näin menetellen itiöemät näkyvät hyväksyttävän terävinä kauttaaltaan ja kuvausaukon valinnalla voidaan vapaammin säädellä taustan sopivaa terävyyttä / pehmeyttä. Kuvan etualalla näkyy lehtikuusen lahoavaa neulaspeitettä ja taustalla kuvauspaikan kasvilajeja.

Valotus on mitattu tattien lakeista, jolloin sienten värit toistuvat oikeina, alivalottunut tausta sitä vastoin hieman luonnonmukaista tummempana. Tällä tavoin pääkohde on saatu erottumaan hyvin taustastaan ja kuvaan kolmiulotteisuuden tuntua.

Kuva 1. Taigatatti, Suillus spectabilis, koko EU:n alueella ainoalla löytöpaikallaan Rovaniemen Kivalossa, METLAN kokeilualueella lehtikuusi-istutuksella. – Valokuva M. Korhonen, 9655 (H). – Lisää asiasta artikkelissa Korhonen, M. 1991: Fuscoboletinus spectabilis, Euroopalle uusi tatti löytyi Suomesta. – Sienilehti 43: 6–8.

Julkaisuja

Korhonen, M. 1991: Miten sieniä valokuvataan 1. Sienilehti 41: 51–56.

Korhonen, M. 1991: Miten sieniä valokuvataan 2. Sienilehti 41: 84–89.

Korhonen, M. 1992: Miten sieniä valokuvataan 3. Sienilehti 42: 51–57.

Korhonen, M. & Timonen, T. 2003: Luonnosta kuvaksi. Yliopistopaino Helsinki University Press, 168 s. ISBN 951-570-563-0.