Sienten tunnistaminen

Jarkko Korhonen

”Sienten tunnistushan on helppoa!” tai ”Minä tunnen kaikki Suomen sienet”, ovat sienineuvojien aika ajoin kuulemia lausahduksia. Ensimmäinen lausahdus on totta riittävän harjoittelun jälkeen. Jälkimmäinen on täysin mahdotonta kenellekään jo senkin takia, että lajeja löytyy jatkuvasti lisää. Tämän artikkelin tarkoituksena on johdattaa sienen tunnistukseen paljailla silmillä (makroskooppinen tunnistus).

Näiden ohjeiden perusteella opit käyttämään sienikirjoja tehokkaammin. Tätä tekstiä lukiessasi et siis tule oppimaan uusia sienilajeja, vaan sienten tunnistuksen perusperiaatteita. Jos käytössäsi on laajempi kuin muutamaa kymmentä ruokasientä esittelevät teos, opit kiinnittämään lisäksi huomiota erikoisempiin sieniin, joille et ehkä aiemmin olisi suonut painoarvoa.

Tarvittava välineistö on vähäinen: tarvitset hyvän sienikirjan, jossa on kunnolliset lajikuvaukset sekä mahdollisesti lupin tai suurennuslasin, jolla pienet yksityiskohdat erottuvat. Ennen maastoon lähtemistä kertaa mielessäsi seuraavat kolme asiaa, jotta muistat ne löytämistäsi sienistä :

  1. kasvupaikkatuntomerkit,
  2. keräysajankohta, joka antaa lisävahvistusta määritykseen (merkitään sieninäytteisiin) ja
  3. tärkeimpänä sienen tuntomerkit heti tuoreeltaan.

Kasvupaikkatuntomerkit

Jo ennen kuin kiirehdit poimimaan sienen, huomioi, kasvaako se lahopuulla vai maassa. Tämä tieto on tärkeä! Jos sieni kasvaa lahopuulla, pyri ainakin selvittämään, onko kyseessä lehti- vai havupuu. Jos mahdollista, yritä vieläpä saada selville kasvualustana oleva puulaji. Monet sienilajit ovat varsin tarkkoja ainakin siitä, kasvaako se havu- vai lehtipuulla. Toiset ovat vielä tarkempia. Varsinkin jaloilla lehtipuilla, esimerkiksi tammella, on lajeja, joita ei koskaan ole tavattu muilta puulajeilta. Suurin osa puulla kasvavista sienistä suosii jo kuollutta, joko vastakuollutta tai hyvinkin pitkälle maatunutta puuaineista. On kuitenkin elävää puuta vikuuttavia loisia, esimerkiksi mesisieni tai taulakääpä. Näissä tapauksissa elävä puu on aina perin helppo tunnistaa.

Jos sieni kasvaa maassa, on mahdollisuuksia kolme: Sieni on karikkeen lahottaja (esim. useat nurmikolla kasvavat ”pikkusienet”), tai sieni on jonkun lähipuun juurisieni eli mykorritsasieni. Se kolmas mahdollisuus on kiusallisin: löydetty sieni on sittenkin puun lahottaja, puunkappale tai vaikkapa käpy vaan sattuu olemaan hautautuneena maahan, mikä jää kerätessä huomaamatta. Pane siis aina maasta sieniä poimiessasi merkille lähimmät puulajit. Useat isokokoiset metsäsienet, esim. rouskut, haperot, tatit, valmuskat ja vahakkaat ovat kaikki puiden – ja monasti vielä tarkasti tietyn puulajin – sienikumppaneja. Tällöin niiden tunnistusta voi auttaa ratkaisevasti tieto lähipuulajeista.

Kasvuaika

Vuodet eivät ole veljeksiä keskenään. Kasvuaika onkin siksi hyvin hatara tuntomerkki. Älä siis tässäkään tapauksessa usko sienikirjojen lajikuvauksia sanasta sanaan vaan huomioi, että leutoina vuosina sienten kasvukausi jatkuu erittäin pitkään. Kesän kuivuus viivästyttää koko sesongin alkamista ja niin edelleen.

Keväällä on selvästi omat sienilajistonsa, jonka joukossa esiintyy tavan takaa jokunen syyslajikin, esim. kuusilahokka ja koivunkantosieni. Muutamat lajit ovat erittäin vuodenaikauskollisia: korvasientä ja huhtasieniä ei vielä koskaan ole todistettavasti löydetty syksyllä. Syksyiset kivenkovaan korvasieniksi väitetyt löydöt ovat kuitenkin mikroskoopin alla osoittautuneet epätyypillisen muotoisiksi piispanhiipoiksi.

Muutama laji aloittaa itiöemätuotantonsa jo aikaisin kesällä, mm. suomalaisten herkku keltavahvero. Todellinen rytinä alkaa keskimääräisenä vuotena tattien ja haperoiden rynnistyksellä elokuussa, joka kuitenkin suurimmaksi osaksi laantuu syyskuun puoleen. Tämän jälkeen koittaa rouskujen ja valmuskojen esiinmarssi. Sitkeinä sisseinä pakkasia vastaan loka-marraskuussa, leutoina talvina jopa joulukuussa, taistelevat useita jäätymisiä ja sulamisia sietävät suppilovahverot. Muita yöpakkasajan sieniä ovat vielä mm. satokauttaan lopetteleva kuusilahokka ja aloitteleva hallavahakas. Talven leudot jaksot saavat nekin jotkin sienet esiin, joskin lähinnä silmänruuaksi. Vaikka toisaalta, miksipä runsasta talvijuurekaskasvustoa ei käyttäisi ruuaksi?

Sienen tuntomerkit

Nyt itse asiaan – sieni kouraan (varovasti) ja sitä tunnistamaan! Jotta tunnistukselle olisi mahdollisimman hyvät lähtökohdat, poimi sieni eli tarkkaan ottaen sienen itiöemä maasta varoen siten, että saat koko itiöemän käteen yhtenä kappaleena. Sienet ovat hauraita, jonka vuoksi helpotat poimimista kampeamalla sienen tyven maasta tai puulta sieniveitsellä tahi puukolla. Jalan tyvi saattaa sisältää arvokkaita tuntomerkkejä, jotka katkaisemalla jalka jäisivät näkemättä. Jos et aio yrittää sienen tunnistusta maastossa, poimi sieni ilmavaan koriin vaikkapa sammalella vuorattuun kulmaan ja vie se ehjänä kotiin kirjallisuuden ääreen tunnistettavaksi.

Sieniryhmän tunnistus

Useimmilla sienillä on jalka ja lakki. Jos ei jalkaa, niin ainakin lakki. On toki runsaslukuinen joukko mm. kääpiä ja orvakoita, jotka kasvavat aina vain alustanmyötäisenä mattona, mutta ruokasienestäjän ei näistä tarvitse välittää, koska kääväkäsasiantuntijat välittävät sitäkin enemmän.

Tarkastele lakin alapintaa. Jos lakilla ylipäänsä on selkeä alapinta, katso, onko se täynnä helttoja, eli lukuisia kapeita ”suikaleita” jalan ympärille säteittäin ryhmittyneenä. Tällöin sieni on helttasieni, jotka ovat ruokasienestäjälle perin tuttuja, niihin kuuluvat mm. rouskut, haperot, ukonsieni ja moni muu. Tutuilla keltavahverolla ja suppilovahverolla on lakin alapinnalla ikään kuin heltat, mutta oikeastaan ne ovat helttamaisesti poimuttuneita harjuja. Tätä ei toki ruokasienestäjän tarvitse tietää, vaikka vahverot luetaankin kääväkkäisiin eikä helttasieniin. Kääväkkäisiin luetaan lisäksi muodoltaan erittäin kirjava joukko haarakkaita, nuijakkaita ja vaikka kukkakaalia muistuttava kurttusieni.

Jos alapinnalla on pieniä reikiä, olet löytänyt ”pillisienen”. Jos sieni on pehmeä ja pillikerros on selvästi irrotettavissa, olet löytänyt tatin. Kova, puumainen tai sitkeä, useimmiten jalaton mutta joskus jalallinenkin löytö on kääpä. Poikkeuksen muodostavat lampaankääpä ja typäskääpä, jotka ovat hauraita ja jalallisia. Niiden pillikerros on kuitenkin ohuempi eikä irtoa yhtenäisesti, kuten tateilla.

Jos alapinta on täynnä piikkejä, oria, olet löytänyt orakkaan. Orakkaissa on muutamia hyviä ruokasieniä, tunnetuimpana vaaleaorakas, sekä useita sitkeitä ja karvaanmakuisia lajeja, mm. karvasorakas. Sienivärjäri voi olla kiinnostunut yli-ikäisistä mustuneista suomuorakkaista.

Toisinaan silmiin osuu pyöreitä, jalallisia tai jalattomia ”tuhkamunia”, joilla ei ole selkeää lakkia. Nämä ovat kupusieniä. Niiden itiöt syntyvät sisällä itiöemässä, jonka pinta vanhemmiten repeää, ja itiöt pääsevät leviämään tuulen mukana. Kupusienissä on todella erikoisiakin lajeja, esimerkiksi maatähdet ja haisusienet. Tavanomaisempia, ruuaksikin käytettyjä kupusieniä ovat känsä- ja ryhmätuhkelo, nuijakuukunen sekä nurmimaamuna.

Jos sienellä on selvä lakki, jonka alapinnalla ei ole mitään erikoista rakennetta tai sieni on maljamainen, olet todennäköisimmin löytänyt kotelosienen. Ryhmä on itiöemän muodoltaan erittäin monimuotoinen ja useimmat ryhmän lajit ovat mikroskooppisen pieniä. Yhteistä niille on se, että niiden itiöemän pinnan nystyt (kotelopulloiset) tai maljan pinta (diskomykeetit) tuottavat itiökoteloissa kypsyviä itiöitä. Näistä tunnetuimpia ovat korvasienet, huhtasienet, piispanhiipat ja mörskyt.

Muutama aivan eri sieniryhmään kuuluva hyytelösieni voi rakenteeltaan muistuttaa kotelosientä (ja päinvastoin) – ei siis välttämättä lakkia, jonka alapinnalla helttoja, pillejä tai piikkejä. Niiden rakenne on hyytelömäinen, suorastaan tytisevä, mutta tämän ryhmän suomalaisten lajien ruokasieniarvo on vähäinen, vaikka siellä mielenkiintoisia lajeja onkin.

Mainittakoon vielä sienet, jotka eivät ole sieniä, eli limasienet. Mitä kosteampi kesä, sitä enemmän niitä näkee. Erikoisominaisuutena tällä ryhmällä on liikuntakyky. Limakkovaihe kiipeää heinänkortta tai kannon kylkeä pitkin, pysähtyy, kuivuu ja itiöi. Limakkovaiheessa nämä ovat kuin räkää, itiövaiheessa pölyksi hajoavaa massaa. Paranvoi ja sudenmaito ovat tunnetuimmat limasienilajit. Lakki

Lakin tärkeitä ominaisuuksia ovat lakin muoto, pinnan rakenne, väri ja mahdolliset suojusjätteet, joilla tarkoitetaan esimerkiksi punakärpässienen pilkkuja. Käytä tarvittaessa suurennuslasia katsoessasi lakin pintaa tai helttojen yksityiskohtia.

Lakin muoto

Lakin muoto voi vaihdella kellomaisesta kartioimaiseen ja laakeasta suppilomaiseen. Hyvässä sienikirjassa on esitetty kaavakuvin laaja arsenaali lakin muotoja. On hyvä muistaa, että nuoren sienen lakin muoto on lähes aina kupumainen ja kellomainen. Sienikirjan kuvauksia vastaavia muotoja on hyvä vertailla täysikasvuisiin itiöemiin.

Lakin pinta

Lakin pinnan rakenne voi vaihdella sileästä viinihaperosta karkeasuomuiseen ukonsieneen. Toisilla lajeilla pintaa peittää paksu ja sitkeä lima, esimerkkinä voitatti ja limanuljaska. Suomumustesienellä on lakissaan karvatupsuja, monilla risakaslajeilla lakki on kuituinen tai säikeinen. Eräillä valmuskoilla on lakissaan suomuja, eli lakin pinnasta törröttäviä pintakelmun osasia. Lakissa voi olla myös kuoppatäpliä, ryppyisyyttä ja uurteisuutta. Erityishuomio kannattaa suoda lakin reunaan. Se voi olla sileä, kampauurteinen, läpisäteinen (heltat kuultavat lakin reunan läpi). Joillakin lajeilla pintakelmu on kuin kokoa liian suuri ja sen reunat kääntyvät lakin alle (punikkitatit), toisilla lajeilla reuna taas on pitkään alaspäin kiertynyt (pulkkosieni). Joskus lakki on mattapintainen, mikä johtuu steriileistä lakin pinnan ulkonevista soluista, toisinaan hyvinkin kiiltävä tai tahmea.

Varsinkin kärpässienille ja muutamille muille sienisuvuille on tyypillistä, että lakin pinnalle tai reunaan jää suojusjätelaikkuja. Nämä ovat peräisin suojuksesta, eli ohuesta kalvomaisesta kerroksesta, joka peittää nuorta avautumatonta itiöemää, ja joka repeilee ja jää laikuiksi tai pilkuiksi sienen kasvaessa.

Lakin väri

Lakin väri kertoo usein paljon, mutta vaihtelee salakavalasti, erityisesti kosteusolosuhteiden ja itiöemän iän mukaan. Sateella sienten värit korostuvat ja syvenevät. Kaikki sienet näyttävät kiiltäviltä ja limaisilta. Nuori itiöemä on yleensä aina syvemmän ja voimakkaamman värinen kuin täysikasvuinen. Helle kuivattaa sientä ja haalistaa värejä.

Joidenkin sienien lakki on selkeästi kosteusmuuntuva eli hygrofaaninen. Tämä tarkoittaa useimmiten sitä, että lakki on merkittävästi tummempi tai syvemmän värinen kosteana ja haalistuu kuivana. Tämä haalistuminen ei johdu väriaineen häviämisestä vaan siitä, että lakin soluvälitilat kuivavat liiasta vedestä. Erityisen hyvä esimerkki kosteusmuuntuvasta lakista on koivunkantosienellä, joka on sateella tummanpuhuvan hunajanvärinen. Kuivuessaan lakin keskusta alkaa haalistua. Mitä kauemmin sieni kuivuu, sitä laajemmalle haalistuva alue leviää. Kerätyt sienet kuivuvat sisään tuotaessa ja näin ne saattavat näyttää erilaisilta kuin metsässä.

Heltat

Helttojen kiinnittyminen jalkaan, tiheys ja harvuus ovat hyviä tuntomerkkejä, jotka eivät sanottavasti muutu sienen ikääntyessä, kostuessa tai kuivuessa. Vastaavat ominaisuudet voidaan liittää tattien pilleihin tai orakkaiden piikkeihin. Heltoissa näkyvä itiöpölyn väri tulee sen sijaan parhaiten esille täysikasvuisissa itiöemissä.

Helttojen kiinnittyminen

Helttojen kiinnittymistapa jalkaan on tärkeä yhteinen tuntomerkki useiden sukujen sienilajeille. Etsi sienikirjasta kuva, joka esittää erimuotoisia helttoja. Mainittakoon vahakkaat ja malikat, joilla heltat ovat johteiset, eli jatkuvat vaiheittain lakista jalkaan. Kärpässienillä, ukonsienillä ja lahorusokkailla on irtotyviset heltat, toisin sanoen heltat eivät ole kasvaneet jalkaan kiinni lainkaan. Tällaisilla lajeilla jalka irtoaa erityisen helposti ja siististi lakista. Kolotyvisissä heltoissa on kolo eli kaventuma lähellä kiinnittymiskohtaansa jalkaan. Tällaisesta tyypillisimpänä esimerkkinä ovat valmuskat. Monilla sienillä helttojen kiinnittymisessä jalkaan ei ole sen erikoisempia kommervenkkejä, näitä kutsutaankin tasatyvisiksi heltoiksi.

Helttojen tiheys

Tämä tuntomerkki on hyvin suhteellinen. Milloin heltat ovat tiheässä ja milloin harvassa, riippuu siitä, mihin sientä verrataan. Yleisesti voidaan kuitenkin todeta, että esimerkiksi ukonsienillä, kärpässienillä ja monilla herkkusienillä heltat ovat tiheässä. Ääriesimerkki lienee suomumustesieni, jolla heltat ovat täysikasvuisessakin itiöemässä aivan kiinni toisissaan.

Harvahelttaisia sukuja ovat mm. napalakit ja vahakkaat. Monesti helttojen harvuuteen liittyy helttojen paksuus ja vahamaisuus.

Itiöpölyn väri

Itiöiden tyypillisimmät värit ovat valkoinen, ruskea, musta ja punainen, joista kaksi ensimmäistä ovat ylivoimaisesti tyypillisimmät värit. Itiöpöly värjää heltat vanhemmiten, itiöiden kypsyessä itiöiden väriseksi. Valkoitiöisissä sienissä itiöpölyn väri ei luonnollisesti värjää helttoja, jotka ovat lähes lajilla kuin lajilla vaaleat nuorena. Ruskeaitiöisissä sienissä, mm. seitikeissä ja helokoissa heltat muuttuvat vanhemmiten kanelinvärisiksi. Punaitiöisiä sienisukuja ovat rusokkaat, lahorusokkaat, jauhosienet ja tuppisienet, joiden heltat värjäytyvät lähinnä roosaksi. Sen sijaan mm. veri- ja verihelttaseitikkien voimakkaan punainen heltanväri ei johdu itiöistä, vaan sienen muista väriaineista. Mustaitiöisiin sieniin kuuluvat herkkusienet, mustesienet, kirjoheltat ja useimmat haprakkaat. Lahokoilla on harmaata tai jopa violetinharmaata itiöpölyä. Onpa Suomesta löytynyt kerran sieni, sinihelttajauhikas, jonka itiöpöly on vihreää. Tähän törmääminen ei kuitenkaan valitettavasti ole kovin todennäköistä.

Joillakin lajeilla heltat pisaroivat nestettä, joka värjäytyy itiöiden väriseksi. Esimerkkinä mainittakoon nurmihaprakas, jonka vanha nimi oli kyynelsaumakas juuri sen helttojen pisaroinnin vuoksi.

Itiöpölyn väristä voi varmistua ottamalla itiölaskeuman. Leikkaa jalka kokonaan irti lakista ja laita lakki oikein päin eli helttapuoli alaspäin valkealle tai mustalle paperille. Valkoitiöisten itiölaskeuma näkyy paremmin mustalla pohjalla ja mustaitiöisten vastaavasti valkealla pohjalla.

Jalka

Jalan ominaisuuksia ei sovi unohtaa sientä määritettäessä. Jalka voi olla ontto tai täyteinen. Se voi olla sitkeä tai hauras, limainen, tahmea tai kuiva, pitkä tai lyhyt ja miltei kaikkea siltä väliltä. Kiinnitä huomio jalan muotoon, jalan pinnan erityistuntomerkkeihin, mahdolliseen renkaaseen tai seittiin sekä jalan tyven tuntomerkkeihin. Käytä suurennuslasia tarvittaessa nähdäksesi pienimmät tuntomerkit.

Jalan muoto

Jalan muoto vaihtelee lajikohtaisesti lankamaisen hoikasta (muutamat nahikkaat) tynnyrimäisen paksuun (herkkutatit). Ehkä keskimäärin sienen jalka on sylinterimäinen eli tasapaksu, jolloin muodolla ei ole erityisarvoa sientä tunnistettaessa. Nuijamainen jalka on hoikin yläosastaan ja paksuuntuu kohti tyveä. Nuijamalikka nimensä mukaisesti on hyvänä esimerkkinä tällaisesta jalasta. Jos jalan tyvi on pullistunut, kutsutaan pullistumaa tyvipaksunnokseksi tai nupiksi. Muutamilla tahmaseitikeillä on jalan tyvellä selvärajainen nuppi.

Jalan pinnan tuntomerkit

Jalan yläosa on lähinnä helttoja, jonka vuoksi siellä on – jos on – vaikkapa rengas tai rengasvyöhyke jäänteenä nuorta itiöemää peittäneestä suojuksesta. Renkaallisia sieniä ovat herkkusienet, muutamat kärpässienet, ukonsieni, osa pikku-ukonsienistä, akansieni, kalvasryhäkäs ja kultasieni, vain muutamia esimerkin vuoksi mainitakseni. Myös renkaan ulkonäöllä on merkitystä. Toisilla lajeilla se on ylöspäin kaulusmaisesti avautuva, useimmiten kuitenkin riippuva. Rusokärpässienellä sen alareuna on kuin vekkihame. Muutamilla herkkusienillä renkaan alapinnalla on ratasmainen kuvio. Toisilla herkkusienilajeilla rengas on kaksinkertainen. Ukon- ja akansienellä rengas on ikään kuin irti jalasta, ja sitä voi liikutella ylös-alas siten, että rengas säilyy ehjänä.

Rengasvyöhykkeellä tarkoitetaan jalan yläosassa olevaa jalkaa kiertävää rengasmaista vyöhykettä, joka värjäytyy lähinnä itiöiden tarttuessa siihen. Tämä tuntomerkki voi olla vaikeakin havaita ainakin nuorempien itiöemien osalta. Tällainen rengasvyöhyke on mm. tutulla ruokasienellä kuusilahokalla.

Seitikeillä on enemmän tai vähemmän seittiä jalassa jo nimensäkin puolesta. Seitti värjäytyy heti itiöiden kypsyttyä ruskeaksi, koska heltoista putoavat itiöt tarttuvat siihen. Myös muutamilla risakkailla ja jopa seittivahakkaalla on tällaista seittiä jalan latvassa. Vanhemmiten seitti jää vain itiöemän jalkaan pieniksi läiskiksi, jotka voi olla vaikea tunnistaa seitiksi. Muutamilla seitikellä tämä seitti eli velum muodostaa vöitä jalan ympärille, näistä mainittakoon punavyö- ja monivyöseitikki.

Monilla metsävahakkailla on limahela eli paksulimainen vyöhyke jalan latvan lähellä. Tämän limahelan yläpuolella jalka on kuiva. Näin on esimerkiksi hyvänä ruokasienenäkin tunnetulla harmaakirjovahakkaalla ja hallavahakkaalla.

Jalka voi olla latvastaan tai koko pituudeltaan voi olla jauheinen (useat risakkaa) tai jyväksinen (jyvästatti), mikä johtuu jalan rihmastorakenteen soluista, jotka pistävät muusta pinnasta esiin. Punikkitateilla on koko jalan pituudella ympäristöään tummempia nukkatupsuja. Herkkutatilla tyypillisesti vaalea (ainakin nuorena) verkkokuvio, joka on itse asiassa jalkaa pitkin venyneitä pillien suita! Sappitatilla vastaava verkkokuvio on tumma. Joskus jalka on ylä- tai alaosastaan tai koko pituudeltaan nukkainen. Tämä on tärkeä tuntomerkki erotettaessa tupasjuurekasta, jolla on koko jalka nukkainen ja kimppujuurekasta, jolla ainoastaan jalan tyvi on nukkainen. Ainakin muutamilla rouskuilla, mm männynleppärouskulla on jalassaan kuoppatäpliä, ”skrobeja”, jotka ovat laakeita matalia yleensä muuta jalkaa tummempia kuoppia.

Haju ja maku

Silminnähtävien ominaisuuksien lisäksi useissa sienissä haju- ja makutuntomerkit antavat arvokasta lisäapua tunnistukseen. Onpa sanottava, että mm. monissa haperoissa tieto, onko maku karvas vai mieto, on ensiarvoisen tärkeä, jottei määritys menisi alkumetreillä metsään. Haju tai tuoksu – mielipidekysymys – tuo lisäarvoa niin haperoiden, rouskujen, seitikkien, hiippojen, rusokkaiden, herkkusienten ja vaikka kuinka monen muun suvun sienilajien tunnistuksessa.

Maista sientä pieni pala, mutustele muutamasta sekunnista jopa puoleen minuuttiin (jotkut haperot) varmistuaksesi, onko maku mieto vai karvas, kenties polttava. Sylje tämän jälkeen pala aina pois! Makuaisti on erittäin henkilökohtainen. Toinen aistii kitkerälahokan karvauden välittömästi ja sylkee palan suustaan vauhdilla, joidenkin, mm. allekirjoittaneen, on mutusteltava kunnolla sientä karvaan maun aistimiseksi. Muista vielä, ettet maista sientä pikkulasten nähden, lapsi matkii, eikä ymmärrä, että pala on sylkäistävä aina pois.

Sienten tuoksumaailma on monimuotoisempi kuin arvaisikaan ja yhtä moninaiset ovat eri nenien tavat haistaa sama tuoksu, mikä tekee tuoksujen kuvailusta äärimmäisen haastavaa. Usein kuulee tottumattomalta tuoksuttelijalta hienotuoksuisestakin sienestä arvion ”tuoksuu sienelle”. Niinpä haistelu vaatii totuttelua ja harjaantumista. Toki suurimmalla osalla sienistä ei ole erityistä ominaishajua, joka sekin on tuntomerkki. Jos aromi kuitenkin on, niin yleisimpiä lienevät jauhomainen haju, usein märkää vehnäjauhoa muistuttava, mm. jauhosieni, useat valmuskat, kynsikkäät, malikat. Maakellarin tai juureskellarin kirpeä tuoksu on vaikkapa tympösillä, koivulahorusokkaalla ja naurisseitikillä. Aniksen tuoksuisia ovat aniskääpä, raidantuoksukääpä, kuusiherkkusieni, vihertuoksumalikka, anismalikka, vain muutamia mainitakseni. Hätkähdyttävimpiä kohdalleni sattuneita tuoksuja ovat metsämansikkaesanssin haju (tuoksuvalevahvero), kuuman silitysraudan tai kuten saksalaiset sienikirjat kuvailevat höyryveturin haju (kultamyrkkyseitikki), nallekarkki (makeatympönen ja tuoksupahkajalka), vanhan lyijykynän tai seetripuun tuoksu (valeorakas ja violettiseitikki), mäntysuopa (suopavalmuska) jne. Älä ikinä unohda haistaa sinulle tuntematonta sientä! Saat uuden elämyksen ja määrityksen lisäavun.

Lopuksi

Muistutan vielä, että luonnolla ei ole tapana aina noudattaa sienikirjojen lajikuvauksia. Yhden tuntomerkin täsmääminen ei tee löydöstä jotakin tiettyä sienilajia! Sienten tunnistus vaatii siis usean seikan huomioimista kaikin mahdollisin aistein. On kerättävä mahdollisimman paljon todisteita, miksi esimerkiksi löydetty punertava hapero olisi juuri vaikkapa isohapero, eikä kangashapero, viinihapero tai vaikka polttavan makuinen punajalkahapero.

Onnea matkaan!