Sieninäytteiden keruuohjeita
Teuvo Ahti, Jorma Palmén (ed.)
Sieniä kerätään paitsi ruoaksi, myös kokoelmanäytteiksi tieteellistä tutkimusta varten. Kuivattujen sieninäytteiden kokoelmia eli sieniherbaarioita on monissa yliopistoissa ja muissa tutkimuslaitoksissa. Suomen suurimmat kokoelmat ovat Helsingin yliopistossa, Turun yliopistossa, Oulun yliopistossa ja Kuopion museossa. Etenkin tuhosienistä on näytekokoelmia muuallakin. Näden lisäksi herbaarioissa säilytetään näytteitä jäkälistä, jotka nekin ovat sieniä. Joillakin henkilöillä on lisäksi huomattavia yksityiskokoelmia. Laitosten kokoelmat karttuvat olennaisesti siten, että sienitutkijat, sieniharrastajat sekä sieniä harrastavat kasvitieteilijät ja amatöörit lahjoittavat niille sieninäytteitään, monet heistä säännöllisesti joka vuosi.
Vaikka museoiden näyteluvut ovat yhteensä satoja tuhansia, niin ne eivät ole lainkaan riittäviä tutkimuksen tarpeisiin. Suurin osa näytteistä kuulunee eräisiin helposti kerättäviin loissieniryhmiin (mm. ruostesieniin) eikä niinkään helttasieniin tai muihin suursieniin, joista tämän ohjeen puitteissa on ensisijaisesti kysymys. Sieinäytteitä tarvitaan lukuisasti eri puolilta Suomea ja ulkomailtakin monenlaisiin tarkoituksiin: sienten luokittelua, kuten lajeja ja rotuja koskeviin selvityksiin (taksonomia), sekä sienten levinneisyyttä, ekologiaa, kemiaa, patologiaa ym. kasitteleviin tutkimuksiin. Ei ole tavatonta, että osa tieteellisissäkin julkaisuissa mainituista sienistä on virheellisesti määritettyjä. Niinpä on usein syytä tallentaa käytetystä aineistosta – myös julkaisua varten valokuvatuista yksilöistä – todistenäytteitä johonkin yleiseen kasvikokoelmaan, josta näytteitä myös lainataan tutkijoiden käyttöön, ulkomaillekin. Helttasienistä valmistetut kokoelmanäytteet eivät useinkaan ole niin luonnonmukaisen näköisiä kuin useimmat kukkakasvinäytteet voivat olla. Näytteissä sekä muodot että värit muuttuvat olennaisesti. Kuitenkin sopivin menetelmin, jotka voivat tuntua työläiltäkin, saadaan riittävän hyviä kokoelmanäytteitä, jotka voidaan määrittää vaikka satojen vuosien kuluttua. Käsittelytavat eivät tosin ole mitenkäan vakiintuneita – niistä esiintyy erimielisyyttäkin ja niissä on varmasti edelleen kehittämisen ja kokeilun varaa – mutta ainakin seuraavat näkökohdat ovat huomionarvoisia:
Huomionarvoisia seikkoja
- Pyri keräämään näytteeksi monta itiöemää, esim. 5-20 kpl.; mitä pienempi sieni, sitä enemmän. Kerää eri-ikäisiä sieniä, ei yksinomaan aivan nuoria (joiden itiöt eivät ole kypsiä) tai liian vanhoja (usein haalistuneita tai kovin toukkaisia).
- Kaiva sieni kokonaisena alustasta, jotta jalan tyven rakenne ja muoto tulevat näkyviin. Näytteessä saa olla mielellään kariketta tai sammalta mukana, mutta liikoja roskia on syytä välttää. Pidä sientä kiinni ja1an tyvestä (ei koskaan jalasta tai lakista) tai aseta sieni kämmenelle. Tällä tavoin mikroskooppiset pintarakenteet (esim. jalan pinnan kystidit) eivät vahingoitu.
- Kerää näytteet koriin, rasioihin, leivoslaatikoihin, paperipusseihin tms., ei muovipusseihin. Vältä itiöiden sekaantumista (kukin näyte omaan kääreeseen), tämä on tärkeää erityisesti DNA-määrityksiin kerättävän näytteen yhteydessä. Tutki ja kuivaa näytteet mahdollisimman pian. Ennen kuivaamista säilytä näytteet viileässä ilmavassa paikassa.
- Pyri tekemään jokaisesta näytteestä muistiinpanoja lapulle tai erityiselle lomakkeelle. Tee merkintöjä erityisesti niistä ominaisuuksista, jotka häviävät kuivattaessa; tällaisia ovat mittasuhteet, värit, haju, maku, värireaktiot yms. Valokuvat, digikuvat ja piirrokset ovat myös suositeltavia. Vältä sekanäytteitä; kuivina eri lajit voivat olla kiusallisen samannäköisiä. Kerää puulla kasvaneisiin näytteisiin mukaan pala alustaa, esim. kaarnaa, lahopuuta tai lehti, jolloin myös sen määrityksen voi tarkistaa. Etenkin ’oudoista’ sienistä on hyvä valmistaa itiölaskeuma valkealle paperille ja liittää se esim. koteloksi taitettuna näytteen mukaan.
- Pyri määrittämaän sieni tuoreena. Epävarmastakin nimestä on hyötyä kuivaa näytettä tutkittaessa. Mitä enemmän tunnet sieniä, sitä parempia näytteitä ja muistiinpanoja pystyt tekemään.
- Näyte kuivataan parhaiten lämminta ilmaa (n. 40–50°C) puhaltavan laitteen aäressä. Liian kuuma ilma ’paistaa’ näytteitä, kylmemmässä ne kuivuvat hitaasti, alkavat pilaantua (jolloin ne mustuvat) ja toukat tuhoavat niitä. Sienikuivurit, lämpöpatterit, tuulettimet ym. ovat usein hyviä tarkoitukseen, sauna, perinteinen uuni ja kiertoilmauuni puolestaan huonoja. Aivan pienikokoiset (hiipot ym.) ja kuivarakenteiset sienet (pienet kaävät ym.) kuivuvat hyvin huoneenlämmössä (huomaa, että paksujen kääpien pillit voivat kasvaa umpeen niin viileässä!).
- Vältä tekemästä näytteitä, jotka ovat kuivina paksumpia kuin 23 cm (ne vievät liikaa tilaa kokoelmissa, koska ne on silloin säilytettäva laatikoissa). Leikkaa isojen sienten (esim. tatit ja kaavat) paksuja lakkeja ja jalkoja tuoreena halki (tai poikki), ei kuitenkaan kovin ohuiksi viipaleiksi. Näytteen on useinkin parasta antaa kuivua täysin ja sen jälkeen kostuttaa se nahkean taipuisaksi höyryssä (esim. jonkin aikaa muovipussissa, jossa on kostutettua paperia tai kangasta yms; huomaa homehtumisvaara!). Pehmenneen sienen jalka voidaan taivuttaa lakkia vasten ja kuivata näyte uudelleen varovasti aivan vähäisen painon alla. Erityisesti on varottava mallon ja heltaston liikaa litistymistä. Puristamisen voi tehdä myös siina vaiheessa kun tuore sieni on kuivuessaan sen verran nahistunut, että se ei lievän painon alla murru.
- Kuivat näytteet säilytetään jäykästä paperista tehdyissä koteloissa, pienissä rasioissa tai jäykissä, läpinäkyvissä muovipusseissa. Mm. pienikokoiset lakkisienet ja pölyävät kupusienet on aina hyvä sijoittaa kuivaukse jälkeen pieneen sellofaani- tai muovipussiin (minigrip tai vastaava), jolloin myöskään tuhohyönteiset eivat pääse niihin käsiksi (erityisen alttiita hyönteistuhoille ovat esim. Trametes-suvun käävät!).
- Kylmäkuivauksella saadaan luonnonmukaisempia näytteitä, etenkin opetustarkoituksiin (esim. HINTIKKA 1969, KENDRICK 1969, ONIONS 1971, KORHONEN 1975b).
- Jo kuivattaessa on näytteessä oltava jonkinlainen nimilappu, jonka tärkein osa on 1uotettavan ja tarkan keruu- ja kasvupaikan merkintä vähintään kylän tarkkuudella, mutta suositellaan yhden neliökilometrin tarkkuutta. Usein se on helpoimmin ilmoitettavissa yhtenäiskoordinaatein (HEIKINHEIMO & RAATIKAINEN 1971). Sienissä keruupäivämaärän tarkkuus on myös tärkeä.
Esimerkki etiketistä:
Boletus edulis Fr.
PH. Keuruu: Haapamäki, Kangaslammesta 3.5 km W, tuore kuusikko (myös koivua ja haapaa), 690:36. 21.VIII.1975 Aune Koskinen 35
(PH = Pohjois-Häme, W = länteen, 690:36 = yhtenäiskoordinaatiston 10 km2:n ruutu, 35 = näytteen keruunumero)
Keruunumero on usein hyödyllinen; sen voi merkitä myös sieninäytteestä otettuun kuvaan ja sitä voi sienen määrittäjä käyttää, jos hän esim. kirjeitse ilmoittaa lähettäjälle sienen nimen.
- Älä koskaan lähetä tuoreita sieninäytteitä postissa ainakaan muovipussissa tai umpinaisessa tölkissä, jossa ne pilaantuvat nopeasti. Laheta näytteet kuivina ja pakattuina laatikkoon, jossa ne eivät muserru. Näytteitä voi lähettaa normaaleina postipaketteina tai kirjeinä mm. seuraaviin kasvimuseoihin, joista voi myös tiedustella määritysapua (jota kuitenkin sieniaikana on usein vaikea saada):
Helsingin yliopiston kasvimuseo
Unioninkatu 44
00170 Helsinki 17
Oulun yliopiston kasvimuseo
90100 Oulu 10
Turun yliopiston kasvimuseo
20500 Turku 50
Kuopion Museo
Luonnontieteen osasto
Kauppakatu 23
70100 Kuopio 10
Jyväskylän yliopiston museo, Luonnontieteellinen osasto
PL35
40014 Jyväskylän yliopisto
Muiden kuin suursienten näytteiden taltioimisohjeista ks. esim.
KUJALA (1947),
RAUHALA (1958) ja
HAWKSWORTH (1974).
Kirjallisuusviitteet
HINTIKKA 1969,
KENDRICK 1969,
ONIONS 1971,
KORHONEN 1975b
HEIKINHEIMO & RAATIKAINEN 1971
KUJALA (1947),
RAUHALA (1958) ja
HAWKSWORTH (1974).
—
Katso eliomaakunnat http://www.luomus.fi/luonto/tietoa/eliomaakunnat.htm
