Nimi sienelle
Läntisessä kirjallisuudessa ensimmäisen kerran tuoksuvalmuskan mainitsee kirjoituksissaan vuonna 1784 ruotsalainen luonnontutkija Thunberg. Fries on kuvannut tuoksuvalmuskan Ruotsista 1849 Halmbybodasta Uppsalan läheltä (Fries 1854, 1857). Hän antoi tuolloin lajille nimeksi Agaricus focalis var. goliath, johon Ruotsinkielinen nimi ”goliatmusseron” pohjautuu. Friesin kuvatauluista ilmenee, että kyse oli varmasti tuoksuvalmuskasta, mutta tyyppinäytettä ei valitettavasti ole säilynyt. 1905 norjalainen Axel Blytt kuvasi lajin nimellä Armillaria nauseosa. Tästä tietämättä vuonna 1925 japanilaiset Seiya Ito ja Sanshi Imai kuvasivat Japanissa hyvin tunnetun lajin nimellä Armillaria matsutake.
1943 amerikkalainen Rolf Singer siirsi tuoksuvalmuskan sukuun Tricholoma. Pohjoismaista lajia pidettiin tuolloin samana lajina kuin välimeren alueella esiintyvää Tricholoma caligatumia, nykyään eteläntuoksuvalmuskana tunnettua lähilajia.
1988 Ilkka Kytövuori julkaisi Karsteniassa tutkimustuloksensa, joiden perusteella Blyttin Tricholoma nauseosum oli oma erillinen lajinsa. Lisäksi Kytövuori viittasi, että pohjoismainen tuoksuvalmuska ja japanilainen matsutake olisivat sama laji. Kytövuoren tutkimustulos ei kuitenkaan saanut maailmalla sen ansaitsemaa huomiota, koska ulkomaiset tutkijat eivät pitäneet käytettyä perinteistä morfologista (anatomista) tutkimusmenetelmää riittävän objektiivisena.
Vuonna 2000 ruotsalaiset Niclas Bergius ja Eric Danell tutkimusryhmineen kuitenkin julkaisivat tuoksuvalmuska-vertailunäytteiden DNA-sekvensoinnilla saavuttamansa tulokset, jotka vahvistivat Kytövuoren jo yli kymmenen vuotta aiemmin julkaiseman tuloksen: Suomessa kasvaa sama valmuskalaji, jota Japanissa on kerätty kallisarvoisena herkkuna ainakin 1200 vuoden ajan. Nyt lajille pitäisi siis päättää nimi ja katkaista lajistopuusta olemassaolemattomat oksat.
St. Louis Botanical Code määrittelee, että vanhin tieteellinen lajinimi jää voimaan, näin Axel Blyttin nauseosum olikin käytössä tuoksuvalmuskan vanhimpana tieteellisenä etunimenä pitkään. Vuonna 2000 Svengunnar Ryman yhdessä Bergiuksen ja Danellin kanssa kuitenkin ehdottivat uusien DNA-tutkimustulostensa myötä, että tuoksuvalmuskan tieteellliseksi nimeksi annettaisiin Tricholoma matsutake. Iton ja Imain 1925 esittämä tieteellinen etunimi tulisi siis ehdotuksen mukaan poikkeuksellisesti käyttöön, vaikka se ei ollutkaan vanhin julkaistu nimi. Perusteena nimen vaihtamiselle esitettiin, että yksi laji esiintyi kahdella nimellä ja tilanne oli syytä korjata ainoalla mahdollisella tavalla: poistamalla toinen nimi käytöstä. Joko nauseosum tai matsutake oli valittava nimeksi ja toisen oli väistyttävä. Vuonna 2002 tuoksuvalmuskan lajinimeksi vahvistettiin ehdotuksen mukaisesti Tricholoma matsutake ja nauseosum sai väistyä.
Näin jälkeenpäin ajatusleikki matsutake-nimen väistymisvaihtoehdosta on kieltämättä kutkuttava. Kukaan asian parissa työskennellyt tutkija ei kuitenkaan näyttänyt olevan halukas ehdottamaan japanilaisille kollegoilleen heidän kansallisaarteensa matsutaken (suomeksi Mäntysieni) nimen muuttamista nauseosumiksi, (suomeksi oksettava). Niinpä pohjoismaiden ja Japanin väliset diplomaattiset suhteet ovatkin edelleenkin hyvät, eikä maailmanrauha ollut tämän asian johdosta uhattuna.
Silloin tällöin kuulee puhuttavan sienilajien ”latinankielisistä nimistä” tai ”lattareista”. Tuoksuvalmuskan kohdalla termi ”tieteellinen nimi” on kuitenkin paikallaan, sillä lajin tieteellinen etunimi ei ole latinaa, vaan japania. Vastaavia tieteellisiä etunimiä, joiden kantasana ei tule latinasta tai joita ei ole taivutettu latinan taivutussääntöjen mukaisesti, löytyy sienten ja kasvien joukosta monia. Onkin kaikin puolin turvallisempaa suosia termiä ”tieteellinen nimi”, kuin vajaata termiä ”latinankielinen nimi”.
Tuoksuvalmuskan matka ajassa
Jo tuhat vuotta ennen kuin Thunberg kirjoitti löytämästään jämäkästä lajista, Japanissa kirjoitettiin siitä runoja. Matsutaken syöminen oli sallittua vain keisarin hoviin kuuluville, muille kansalaisille sen syömisestä oli uhkana ankara ragaistus. Kielletyn hedelmän viehätys onkin epäilemättä myöhemmin vauhdittanut matsutaken suosion kasvua Japanissa keisarillisen vallan hiipuessa demokratian tieltä. Matsutaken suosio ei epäilemättä enää perustu pelkästään sen hohdokkaaseen historiaan, vaan se on vakiinnuttanut paikkansa japanilaisten herkkusuiden ruokapöydissä.
Tarunhohtoisen sienen tiedetään herättäneen henkiin tarinoita mm. mieskuntoa ja hedelmällisyyttä parantavista vaikutuksista. Viimeaikaisista suomalaisista lehtikirjoituksistakin löytyy mainintoja tällaisesta myytistä. Toisaalta asioista hyvin perillä olevat tahot ovat, asiasta erikseen tiedustellessani, ykskantaan kieltäneet kuulleensa tällaisen myytin olemassaolosta. Niinpä onkin asetettavissa epäilyn alaiseksi, liittyvätkö nämä tarinat matsutaken Japanilaiseen historiaan, vai lienevätkö ne lähinnä rinnastettavissa länsimaisissa tarinoissa poronsarvijauheesta, kuivatusta mustikasta ja muutamista muista luontaistuotteista väitettyihin fysiologisiin vaikutuksiin. Nuoren tuoksuvalmuskan itiöemän mielikuvitusta rohkaiseva morfologia saattaakin toki tukea tarinoiden mukaista lumevaikutusta – ihmisen mielikuvitus kun on yhtä tutkimaton niin läntisessä maailmassa kuin idässäkin. Olipa myytti sitten itäinen tai läntinen, ja olipa siinä perää tai ei, aivan vastaavia legendoja tiedetään liikkuneen aikaisemminkin koskien eräitä toisia sienilajeja.
Kun syyskuu vaihtuu lokakuuhun, alkaa Japanissa matsutaken sesonki. Kysyntä kasvaa tuolloin räjähdysmäisesti ja koska markkinoille saapuva sato ei riitä täyttämään kysyntää, voi hinta nousta hyvinkin voimakkaasti. Matsutaken suosio Japanissa on ilmiönä samanlainen kuin minkä tahansa kausiluonteisesti saatavilla olevan herkun eri puolilla maailmaa. Suomessa ilmiötä voitaisiin ehkä verrata ravustuskauden alun huumaan, tai tuoreen kaalin saapumiseen markkinoille ja siihen liittyvän syksyisen lammaskaalin ja kaalikääryleiden suosioon. Onneksemme Suomessa ja Euroopassa varhaiskaalia on saatavissa riittävästi ja sen hinta pysyy huokeana. Rapujenkin saatavuus on viime vuosina ollut varsin hyvä ja hinta ajoittain laskenut jopa kohtuulliselle tasolle. Kuten osa suomalaisista kokee rapujen tai kaaliruokien kutsun sesongin alkaessa, on tuore aukeamaton matsutake tuoksuineen tullut erottamattomaksi osaksi japanilaisen ruokakulttuurin syksyä.
Oma tuoksuvalmuskaa koskeva kokemuspiirini kattaa noin kolme kymmentä vuotta. Ensimmäinen oma muistikuvani tuoksuvalmuskoista ja kaulusvalmuskoista sijoittuu ilmeisesti vuoteen 1977, jolloin katselin metsässä näiden kahden lajin itiöemiä, jotka varsinkin nuorina muistuttavat kovasti toisiaan. Nimiä en nuorena koltiaisena näille lajeille tiennyt, mutta tapaus jäi mieleeni. Erityisesti muistan hämmentyneenä miettineeni sitä, miten luonnossa on kaksi näin keskenään samannäköistä lajia, vai ovatko nämä sittenkään eri lajeja – jospa kyse on maaperän kasvuolosuhteiden aiheuttamista eroista? Vasta myöhemmin opin havaintojen teon tarkkuuden vaikuttavan siihen, mikä näyttää samalta lajilta – kun katsoo huolellisesti läheltä, huomaa kyllä lajien eroavaisuudet, eivätkä ne enää näytäkään samalta. Sienten samankaltaisuus onkin siis kovin subjektiivinen käsite – samankaltaisuus on katsojan silmässä.
Tuoksuvalmuskaan liittyviä tietoja, julkaisuja ja tapahtumia Suomessa ja lähialueilla viimeisten 30 vuoden aikana:
1977: Tuoksuvalmuskan runsas satovuosi Pohjois-Suomessa (vanhemmiltani kuultua tietoa)
1988: Ilkka Kytövuori: ”T. nauseosum of Europe is synonymous with T. matsutake of Asia”. – Karstenia 1988.
1989: Ilkka Kytövuori: Tuoksuvalmuskat (Tricholoma caligatum -ryhmä) Pohjoismaissa. – Sienilehti 1/1989.
1998: Veikko Hintikka, ”Sienikuume” Brittiläisessä Kolumbiassa 1998. – Sienilehti 1/1998.
1999: Kirsti ja Martti Palmén: Tuoksuvalmuskavuosi 1998. – Sienilehti 2/ 1999.
2000: syyskuu, Tom Volk: Tricholoma magnivelare (Pohjois-Amerikka) ”Kuukauden sieni”.
2000: Niclas Bergius ja dosentti Eric Danell, Uppsalan yliopisto, Ruotsi : DNA:n perusteella tuoksuvalmuska on sama laji kuin Japanin Matsutake
2003: Skellefteålainen yritys (Svamp I Norr) aloitti tuoksuvalmuskan viennin Japaniin.
2004: Runsas tuoksuvalmuskavuosi Lapissa.
2006: Marja Härkönen: ”Kulttisieni kasvaa suomenkin luonnossa”. Suomen Luonto 8: 24-27.
2007: Elokuussa alkoi erittäin runsas sato Lapissa. Arktiset aromit ry. nimesi tuoksuvalmuskan vuoden sieneksi. Baabeli aloittaa kerääjäkoulutuksen ja tuoksuvalmuskan viennin Suomesta Japaniiin. Useat kerääjät saivat useiden satojen kilojen saaliita, mutta Japanin vientiin päätyi vain joitakin tuhansia kiloja.
Kun matsutaken historia Japanissa sijoittuu kolmelle vuosituhannelle (n. 700 – 2009), länsimainen kirjallisuus on tuntenut tuoksuvalmuskan vain alle kolme sataa vuotta ja omat kokemukseni ovat vain viimeisen kolmen kymmenen vuoden ajalta. Japanilaisten mielestä vastapoimitun sienen hieno aromi säilyy tuoreena enintään kolme vuorokautta katkeamattomassa kylmäketjussa.
Hinnanmuodostus ja markkinat Japanissa
Matsutake on Japanissa niukkuushyödyke – markkinat vetäisivät enemmän kuin kerääjä- ja välitysorganisaatiot pystyvät myytäväksi tuottamaan. Tuoreen sienen tuonnissa on omat haasteensa ja Japanin oma sato on pienentynyt vuosi vuodelta kasvupaikkojen vähetessä. Sienten kysyntä kasvaa suurimmilleen syys-lokakuun vaihteessa, jolloin hinta voi jopa kaksinkertaistua yhdessä yössä. Sienen ikä, avautumaton lakki ja itiöemän suuri koko nostavat hintaa. Hinta riippuu sekä sienten ulkonäön virheettömyydestä että niiden laadusta, jolla Japanissa katsotaan olevan myös yhteys kasvualueeseen. Parhaat tuoksuvalmuskat kasvavat kirjallisuuden perusteella Hiroshiman ja Kioton lähellä, kun Hokkaidon saarelta kerättyjä matsutakeja pidetään vähäarvoisempina heikomman laatunsa vuoksi. Eri saarilla kasvuympäristöt ja isäntäpuut poikkeavat toisistaan. Kun Suomessa ohut kunttakerros on itiöemän helppo läpäistä, voi Japanissa metsän karikekerros olla paikoin hyvinkin paksu. Japanissa sienen nouseminen paksun kuntan läpi avautumatta onkin epätodennäköisempää kuin suomalaisella karulla mäntykankaalla.
Verkkotietolähde Wikipedia kertoo, että Yhdysvalloissa ”kaupalliset matsutaket” (lännentuoksuvalmuska) sijoitetaan kuuteen eri laatuluokkaan. Arvokkaimpaan luokkaan 1 kuuluvat pienet sienet, joiden heltat ovat vielä piilossa. Poimittaessa tällaiset pienet sienet ovat usein karikkeen alla piilossa, joten niiden löytäminen vaatii taitoa. Lisäksi päivän mittaan sieni voi vielä kypsyä korissa luokkaan 2 ennen kuin sieni on saatu ostajalle. Luokassa 2 on helttoja suojaava kalvo osittain avautunut. Luokassa 3 osa kalvosta on vielä kiinni lakissa, mutta suurin osa heltoista on näkyvissä. Luokassa 4 lakki on täysin auki ja siinä voi olla epätäydellisyyksiä pinnassa. Luokassa 5 lakki on täysin auki ja siinä voi olla murtumia tai palanen voi puuttua. Luokassa 6 sienet ovat huonompilaatuisia, esimerkiksi madon syömiä osia on poistettu, ym. Hinta on ehkä kahdeskymmenesosa luokan 1 hinnasta. Missään luokassa sientä ei saisi leikata paloja pois.
Suomessa luokitusohjeen julkaisi Arktiset Aromit ry. Esitetty luokitus vastaa täysin amerikkalaista laatuluokitusta. Baabeli osti ainoastaan kolmea ensimmäistä laatuluokkaa kilohinnoilla 20, 15 ja 5 euroa. Yksittäisiä täysikokoisia itiöemiä lunastettiin lisäksi hintaan 2 euroa (Krister Karttunen METLAn seminaarissa).
Ruotsissa Skellefteåssa paikalla oli elokuussa 2007 Japanilaisia sisäänostajia. Kiotossa liikettään pitävä Koju Ueda suoritti liikekumppaninsa kanssa sienten sisäänoston, valikoinnin, luokittelun ja pakkaamisen omakätisesti keräyspaikalla. Mäntykankailta kerätyn ja tuoreena ostamansa runsaan sadon ylimäärän Koju Ueda toimitti auktorisoituna kauppakillan välittäjänä Tokion tukkutorille, josta luokitetut sienet lähtevät edelleen myytäväksi. Parhaat itiöemät päätyivät kuitenkin Koju Uedan oman kaupan myyntitiskiin Kiotossa.
Japanissa tuoksuvalmuskan historia on kunnioitusta herättävän pitkä, mutta Japanin metsien ja otollisten matsutake-kasvupaikkojen vähentyminen, sienen kysynnän lisääntyminen ja hinnan nouseminen ovat tuoneet matsutaken arvostuksen myös meidän tietoisuuteemme. Tuoksuvalmuskaa ja sen lähilajeja lännentuoksuvalmuskaa ja eteläntuoksuvalmuskaa tuodaan Japaniin paikkaamaan vajaita markkinoita.
Verkkotietolähde Wikipedia mainitsee, että vielä 1940-luvulla Japanin oma matsutaken vuosituotto oli 12 000 tonnia vuodessa, mutta 2000-luvulla hyvänäkin vuonna enää vain noin 1 000 tonnia. Tämän lisäksi noin 2 000 tonnia tuodaan Kiinasta, Koreasta, Marokosta ja Yhdysvalloista. Jos siis pohjoismaista tuodaan muutamia tonneja vuodessa, on se nappikauppaa siihen nähden millaisia määriä vienti vetäisi. On muistettava, että Pohjoismainen tuoksuvalmuska on laadukkaampaa kuin muiden, onhan kyseessä sama laji kuin Japanin oma sieni.
Mauri Korhosen sienikirjasta moni suomalainen sienestäjä on tarkastellut tuoksuvalmuskan ulkonäköä. Vaikka tuoksuvalmuska voidaankin ulkonäkönsä puolesta sekoittaa muutamiin muihin sienilajeihin, ei sitä voi tuoksunsa puolesta sekoittaa. Yhden kerran hyvää tuoretta tuoksuvalmuskaa haistanut henkilö ei koskaan unohda tuoksua, niin ainoalaatuinen on kokemus. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki pitäisivät tuoksusta. Niin maku kuin hajukin jakavat ihmiset kahteen ryhmään. Muutaman millimetrin paksuisina itiöemän pituussuunnassa leikattuina lastuina kuumassa ulkogrillissä paistettuna ja suolalla tai soijalla maustettuna makukokemus oli itselleni hyvin mieleenpainuva. Sen sijaan matsutake-riisi, jota valmistimme sieniruokakurssilla (Sienilehti 1/2008) pakastetuista tuoksuvalmuskoista, epäonnistui ikävästi. Suosittelenkin oman (vähäisen) kokemukseni perusteella lukijaa käyttämään ruoanlaittokokeiluihinsa tuoretta sientä: kuivatusta tuoksuvalmuskasta on tuoksu poistunut ja pakastetusta sienestä ruokaa valmistaessaan pettyy helposti. Japanissa suosittuja tuoreesta sienestä valmistettuja matsutake-ruokia ovat mm. matsutake-keitot ja -tempura.
Lehdistön kuumien kynien viikko
Pohjois-Suomessa tuoksuvalmuskasadon alkaessa vuonna 2007 lehtien kirjoittelu oli hurjaa. Baabelin kerääjäkoulutus 13.8.2007 kokosi Rovaniemellä salillisen yleisöä. Baabelin asiantuntija-kouluttajana paikalla oli Krister Karttunen, joka sai vastata lukuisiin kysymyksiin. Paikalle saapuneet vanhempani toivat kaksi korillista sieniä myytäväksi, mutta koska sieniä ei syystä tai toisesta otettu vielä vastaan, sienet jaettiin koulutukseen osallistuneille helpottamaan tunnistusta. Kerääjäkoulutustilaisuuden ajankohdasta eteenpäin alkoi myös lehtikirjoitusten sarja, joiden otsikkoina olivat mm.
13.8.2007 ”Matsutakea mä metsästän” Kainuu,
14.8. 2007 ”Matsutakesta tulossa Lapin vientihitti”, ”Matsutake-innostus kasvaa pohjoisessa”
15.8.2007 ”Matsutakea ostetaan rajattomasti”
16.8.2007 ”Japanin viennistä puhtia sienestykseen” Lapin Kansa, ”Kohutusta Matsutakesta tiedetään kovin vähän”
17.8.2007 ”Matsutakekuumetta”
18.8.2007 ”Matsutaken osto alkaa lauantaina”, ”Matsutake villitsee Suomea”, ”Matsutakella lähes rajattomat markkinat”
19.8.2007 Käteinen loppui matsutake-kaupassa, ”Japanilaisyritykset tutkivat Lapin matsutake-tarjontaa”, ”Matsutaken maineen puhdistus”
Tuoksuvalmuskan lähilajit, näköislajit, ”hajuislajit” ja seuralaislajit
Eteläntuoksuvalmuska, Tricholoma caligatum, on mainittu hieman karvaammaksi kuin tuoksuvalmuska. Sitä ei ole vielä toistaiseksi tavattu Suomesta.
Harvinainen kuusentuoksuvalmuska Tricholoma dulciolens tuoksuu samalle kuin Tricholoma matsutake, mutta on ainakin raakana maultaan karvas (I. Kytövuori, henkilökohtainen tiedonanto). Kuusentuoksuvalmuskan lisäksi suomessa kasvaa harvinaisehko haapaa lahottava tuoksulahokka, jonka tuoksu on identtinen tuoksuvalmuskan kanssa. Lännentuoksuvalmuska Tricholoma magnivelare on tuoksuvalmuskan Pohjois-Amerikassa ja Kanadassa kontortamännyn, Pinus contorta (murraymänty) ja oregon-männyn, Pseudozuga menziesii (douglas-kuusi) kanssa kasvava lähisukulainen. Se on suurikokoinen vaalea valmuska, jolla on usein tuoksuvalmuskalle tunnusomainen tuoksu. Se mainitaan joissain kirjallisuuslähteissä vaaleaksi ja joissain kirjallisuuslähteissä tummemmaksi kuin tuoksuvalmuska. Mielenkiintoinen on myös tieto, että tietyillä kasvualueilla siltä puuttuu tuo tunnusomainen tuoksu. Tuoksu puuttuminen viittaisi siihen, että kyseessä saattaa jälleen kerran olla useiden lähilajien muodostama lajiryhmä.
Kaulusvalmuska, Tricholoma focale, on ruoaksi kelpaamaton, väritykseltään yleensä tuoksuvalmuskaa punertavampi, ”ketunpunainen” näköislaji, jolta puuttuu tuoksuvalmuskalle tunnusomainen tuoksu. Kyseessä lienee tämänkin lajin kohdalla lajiryhmästä, niin vaihtelevia kuvia lajista on eri sienikirjoissa esitetty. Tuoksuvalmuska ja kaulusvalmuska voivat muistuttaa ulkonäöltään toisiaan, mutta kun niitä yrittää poimia maasta vain etusormen ja peukalon avulla sormella, kaulusvalmuskan alaspäin suippeneva jalka irtoaa maasta, mutta tuoksuvalmuska on niin lujasti kiinni, että se jää maahan. Se ei irtoa ilman kunnon otetta, ja myytäväksi kerättäessä on hyvä pitää mukanaan vaikkapa isoa lusikkaa, jolla saa itiöemän vaurioitumatta kerättyä talteen. Havupuiden seuralaisena kasvaa tämän lisäksi joukko ruskeita valmuskalajeja: suomuvalmuska, T. imbricatum, partavalmuska, T. vaccinum, pisamavalmuska, T. pessundatum, ruskovalmuska, T. albobrunneum ja kampavalmuska, T. stans. Näiden sekoittaminen tuoksuvalmuskaan ei kuitenkaan liene todennäköistä, mikäli kerääjällä on yhtään aiempaa kokemusta sienistä. Ratapölkkysieni voi joskus lakin yläpinnan väritykseltään muistuttaa tuoksuvalmuskaa, mutta lahottajana poikkeaa tuoksuvalmuskasta niin kasvuympäristöltään, rakenteeltaan kuin tuoksuvalmuskalle tunnusomaisen tuoksun puuttumisellakin.
Sämpyläseitikin, Cortinarius balteatus, ei luulisi olevan kohtuudella sekoitettavissa tuoksuvalmuskaan, muta niitäkin ilmestyi Pohjois-Suomen sisäänostopisteisiin. Kun kerääjä on kerran saanut haistaa tuoretta tuoksuvalmuskaa, ei tällaista erehdystä enää voine tapahtua.
Tuoksuvalmuskan kasvupaikat ja seuralaispuulajit
Suomessa tuoksuvalmuska kasvaa vähäravinteisilla mäntykankailla, joiden maaperän kapillaarisen nousun vyöhyke koostuu usein lajittuneista hiekoista. Yleisin hiekassa esiintyvä mineraali tällaisilla alueilla on kalimaasälpä, jota voidaan käyttää alueiden tunnistamiseen ja rajaamiseen aerogeofysikaalisilla tutkimuksilla. Vaikka aiemmin on uskottu tuoksuvalmuskan olevan pohjoinen laji, esiintyy tuoksuvalmuskaa hyvinä vuosina yleisesti ympäri koko maata sijaitsevilla kasvulle suotuisilla mäntykankailla. Heikompinakin vuosina sato voi olla paikallisesti runsas, joten sadon saamiseksi on tärkeää seurata ahkerasti sadon kehittymistä tunnetuilla tuoksuvalmuskan kasvupaikoilla. Maailmalla tuoksuvalmuskan seuralaispuulajeiksi on mainittu mm. punamänty, Pinus resinosa (aka-matsu), mustamänty, Pinus nigra, kivimänty, valkomänty Pinus alba, japaninhemlokki, Tsuga diversifolia, sahalininkuusi Picea glehnii, koreansembra, Pinus koraiensis ja Honsun pihta, Abies mariesii (Aomori-todomatsu). Kiinassa tuoksuvalmuska kasvaa useiden mäntylajien kanssa.
Tuoksuvalmuskan satokauden ajoittuminen Suomessa
Tuoksuvalmuskasadon tunnetaan ajoittuvan Suomessa heinäkuun alun ja varhaisen lokakuun väliin. Satokausi alkaa eri vuosina vaihtelevana ajankohtana ja alkamisajankohta vaihtelee joitakin viikkoja eri paikkakunnilla. Pääsatokausi kestää kokemuksen mukaan esintymispaikalla kahdesta viikosta kolmeen viikkoon, harvoin kauemmin. Tuoksuvalmuskan ”supervuosia” näyttäisi esiintyvän 5–12 vuoden välein, ”supervuoden” määritelmästä riippuen. Myös välivuosina voidaan saada paikallisesti hyviä satoja, kuten olemme havainneet Jokkavaarassa mm. vuosina 2000, 2001 ja 2004. Tiedot vuoden 2007 sadon laajuudesta Muonion ja Kolarin Lapissa, sekä Rovaniemen ja Kainuun lähialueen hiekkapohjaisilla mäntykankailla viittaavat kyseessä olleen ”supervuoden”. Lapin tunnetuilta hyviltä kasvupaikoilta itiöemiä on löytynyt lähes jokaisena vuonna. Lieneekin niin, että satoisuuden sijoittuminen Pohjois-Suomeen ja satovuosien harvalukuisuus eivät olekaan täysin kiistattomia tietoja (kuten METLAkin on jo osin tuoksuvalmuskan levinneisyystutkimuksissaan todennut) vaan väitteet saattavat perustua siihen, että asiaa ei tunneta vielä kattavasti.
2007 Elokuussa alkanut sato jatkui Rovaniemellä joitakin viikkoja. Sadon hännästä riitti myös etelän sukulaisille muutamia ”näytteitä”, joita grillailtiin kuumalla hilloksella ohuina viipaleina. Skotlantilaisten Fungi & fiber -ystävien, Janette ja Eleanor McKeownin vierailun ajoitus osuikin juuri oikeaan ajankohtaan ja he pääsivät osalliseksi harvinaisesta herkusta. Vieraat jatkoivat seuraavana päivänä matkaansa junalla Kiinaan, jossa heidän ohjelmaansa ei tällä kertaa kuulunut tuoksuvalmuskan kerääminen.
Ajatuksia tuoksuvalmuskasta
Tuoksuvalmuska vienti Japaniin on haastava hanke: hävikille on laskettava oma osuutensa, rahti maksaa kiistatta paljon, laadun tarkkailu Japanin rajaviranomaisten toimesta (erityisesti radionuklidipitoisuuksien suhteen) on intensiivistä. Edellämainittujen seikkojen ja kilpailun puuttumisen johdosta kerääjän saama kilohinta suomessa jää parhaimmillaan kymmeniin euroihin, kun kyse on korkeimmasta avautumattomien sienten laatuluokasta. Osto-organisaatio toimii vain rajoitettuna ajanjaksona ja vain muutamalla aktiivisella paikkakunnalla, joten erittäin suuriin ansioihin ei kerääjillä ole mahdolisuutta.
Olisiko myynti suoraan japanilaisturisteille sitten mahdollista? Urbaani legenda kertoo miehestä, joka kerää Nuuksiosta tuoksuvalmuskaa, ja menee myymään löytämiään itiöemiä Sibelius-monumentin eteen japanilaisille turisteille. Tarinan todenperäisyydestä ei ole tietoa, mutta ajatus on hieno, tuoksuvalmuskaahan voisi myydä tavallisellakin torilla. Eräässä Marttojen sienineuvontanäyttelyssä japanilaiset yrittivät käydä ostamassa torilla sijainneesta neuvontapöydästä tuoksuvalmuska-itiöemää. Matkailuorganisaatiot ja matkanvälittäjät voisivat kenties järjestää japanilaisturisteille johdettuja keräysretkiä tunnetuille kasvupaikoille Nuuksiossa, Satakunnassa, Kainuussa tai Rovaniemellä. Tiibetistä tällaisia retkiä voi jo tilata internetin välityksellä.
Japanilaiset ravintolat Suomessa saattaisivat olla kiinnostuneita ottamaan sesonki-Matsutake-annoksen listoilleen, jos paikallista raaka-ainetta vain olisi saatavilla ja yhteydet keräilyverkostoon kunnossa. Kun arvostettuja itiöemiä ei tarvitsisi viedä raskain hiilijalanjälkiaskelin kauas Japaniin syötäväksi, niin maailmakin saattaisi pelastua.
Jorma Palmén
Julkaistu Sienilehdessä 3/2009