Tässä kirjoituksessa yritän koota ikään kuin yhteenvedon, omien kokemusteni kautta, aloitteleville ensiavuksi. Toivottavasti tästä on apua, kun sienet ja sienestys alkavat kiinnostaa, mutta omaa tietämystä ei vielä ole kertynyt.

Itse aloitin uusiin ruokasienilajeihin tutustumisen vasta 2003 syksyllä, muutettuani uudenuutukaiseen taloon, joka sijaitsi kuivan mäntykankaan vieressä, hiekkaisella harjulla. Sitä ennen olin sienestänyt vain niitä sieniä, joita tunsin, ja joita olin lapsuudesta saakka syönyt, siis kangas- ja karvarouskuja ja keltavahveroita. Nämä lajit ovatkin helppo aloituskohde, mutta niiden lisäksi kannattaa opetella muitakin ruokasieniä, ja niiden tarkempia tuntomerkkejä.

 

Opettele laji kerrallaan, aloita helposti tunnistettavista

Vuosi 2003 oli hyvä sienivuosi, ja sieniä alkoi nousta myös aivan oman pikkupihani laidalla, jopa nurmikontekeleellä asti. Eikä minulla ollut aavistustakaan, mitä ne olivat (paitsi ne rouskut, joita sitten tulikin syötyä aivan yli oman tarpeen). Siispä ensin kirjastoon lainaamaan sienikirjoja ja tutkimaan tarkemmin. Aivan uuteen ja ihmeelliseen maailmaani kuuluivat nyt myös pillit, heltat ja jalat! Joillakin näistä sienistä oli kuin olikin pillit lakin alla ja nukkatupsujakin jalassa.

 

Aloitin tateista

Tunnistettuani punikkitatin jalan mustista nukkatupsuista, valmistin pannulla hauduttamalla muutaman punikkitattikokeilun. Totesin, että ne todella harmaantuvat tai jopa sinistyvät pilkottuina. Hyvä tuntomerkki siis sekin.

Nummitatteja nousi tuona vuonna hiekkatien laitaan valtavat määrät, niiden joukossa sen paras ystävä, punanuljaska. Koska nämä kaverukset kasvavat usein yhdessä, oli sienikirja tässäkin aivan oikeassa. Tein nummitatin nylkemiskokeiluja. Sinnikkään ahertamisen jälkeen oli pannulla jotakin epämääräisesti etanoita muistuttavaa silppua. Koska jossain sienikirjassa mainittiin punanuljaskan olevan hyvä ruokasieni, kokeilin sitäkin.

 

Hanki kotimainen sienikirja

Seuraavana keväänä karikkeeseemme nousi huhtasieniä ja korvasieniä, ja myöhemmin elokuussa mäntykankaalle myös männynherkkutatteja. Jopa nurmikon reunassa kasvoi männynleppärouskuja, joten oma sienikirja oli tarpeen. Ensimmäinen oma sienikirjani oli virheostos, tarjouksessa ollut käännöskirja, joka valitettavasti esitteli useita lajeja, joita ei Suomessa edes kasva. Kipinkapin siis takaisin kirjakauppaan ostamaan kotimainen sienikirja. Sienikirjoja kirjoitetaan jopa vuosittain uusia.  Pikkuhiljaa kirjastoni on karttunut, ja laajentunut myös kattamaan ne ”ei ruokasienikirjat”.

 

Opettele sienten perustuntomerkit

Ennen kuin rynnistät uuden sienikirjasi kanssa metsään, aloita kaikessa rauhassa kirjan lukeminen kirjan alussa olevista tuntomerkkikuvauksista. Voit kerätä metsästä myös sieniä, joita et tunne, ja opetella niiden avulla pillit, orat ja heltat, helttojen eri kiinnittymistapoja, jalan tuntomerkkejä jne.  Lienee sanomattakin selvää, että tuntematonta sientä ei syödä, mutta sanon nyt kuitenkin.

 

Kun tuttuja sieniä sitten löytyy, pane merkille maasto

Pikkuhiljaa ymmärsin myös, että metsätyyppien tunnistaminen on tärkeää. Monessa sienikirjassa on oma lukunsa myös erilaisista maastoista.  Opin myös, aivan kantapään kautta, että ruokasienet eivät kasva toivottomassa ryteikössä, jossa hiki päässä säntäillään etsien poispääsyä, verenimijöiden ympäröimänä. Opettelin siis sivistynyttä sienestystä, suoraan polulta. Ja kappas, ei ollut huono keksintö, se, ollenkaan ei ollut. Ensin siis katsotaan maasto, ja kokemuksen karttuessa opitaan päättelemään, mitkä lajit siellä luultavimmin kasvavat. Näin opit tunnistamaan mm. keltavahveron, herkkutatin, männynherkkutatin, haperoiden, lampaankäävän, suppilovahveron ja mustatorvisienen kasvupaikat.

 

Seuraavaksi opettelin helppoja haperoita

Keltahapero ja kangashapero ovat värinsä vuoksi hyvä aloitus. Haperoiden mukana tulikin sitten taas uutta opeteltavaa, jalan väri (punertuu, harmaantuu jne). Myös lakin pintakelmun nyljettävyys ja pintakelmun ulottuminen lakin reunaan. Opettelin myös ”juustonpalasäännön”. Haperoiden ja rouskujen jalasta lähtee pala irti, aivan kuin juustosta. Näköisyys on katsojan silmissä, mutta näköislajien jalasta palaa ei saa, vain säikeitä.  Haperoasiantuntijaa minusta ei vieläkään tule, tekemälläkään, mutta olenpahan edes samalla hehtaarilla. Haperot valmistin erikseen, puhtaat vain pitkittäin halkaistuna, ja maistelin niiden makuja.

 

Käytä kaikkia aisteja

Tuoksu on myös tärkeä tuntomerkki. Tosin, tuoksukin on asia, joka on aivan henkilöstä riippuvainen. Toiselle ”raikkaan hedelmäinen” voi olla toiselle ”tunkkaisen makea”.  Myös jauholaarin tai sikurin tuoksu voi olla melko tulkinnanvaraista. Siksi ihan oma tuoksumuistisääntö kannattaa kehitellä, eikä kukaan ole tässä kohtaa oikeammassa kuin joku toinenkaan. Kineettisten, eli koskettelemalla oppivien, kannattaa hyödyntää myös tuntoaistiaan. Minulle esimerkiksi parin isojuurekas/mustavahakas heltat ovat aivan eri tuntuiset. Nimensä mukaisesti mustavahakkaan heltat ovat kuin parafiiniin kastetut. Myöhemmin etelänsärmäkäävän hypistelyn yhteydessä totesin, että särmä todella tarkoittaa särmää. Auts*

 

Koska yksin yrittäminen ei kanna pitkälle, hakeudu tietävämpien seuraan

Hanki sienimummo (tai -pappa). Jollei sinulla ole, lainaa. Muista palauttaa sinne mistä lainasit.  No, ei ehkä aivan näin, mutta ei niin pientä pilaa, ettei totta toinen puoli.

Järjestetyille sieniretkille osallistuminen, osaavampien sienestäjien kanssa sienestäminen, liittyminen paikalliseen sieniseuraan (jos sellainen on), ja käyminen sieninäyttelyissä on oiva apu, jossa oma lajituntemus kasvaa. Osallistuminen sieninäyttelyn järjestämiseen antaa myös valtavasti uutta oppia. Kun päivän tuijottelee niitä ”ihan saman näköisiä” järjestellessään jo nimettyjä sieniä näyttelypöydälle, ja viimeistään seisoessaan siellä neuvontapöydän toisella puolella, oppii itsekin, että eiväthän ne nyt olekaan yhtään saman näköisiä. Neuvontapöydillä on useimmiten kahta eri lajia verrattavaksi, jolloin niiden erot ovat selkeämmin nähtävissä. Hyvä esimerkki tästä ovat lajiparit nurmirousku/haaparousku, isojuurekas/mustavahakas ja valkokärpässieni/kuusiherkkusieni.

 

Opettele muutama uusi laji vuodessa

Sienestysmaastoni laajennuttua myös lähimetsiin, sienestys tietävämpien ystävien kanssa, ja ennen kaikkea järjestetyille sieniretkille osallistuminen, tutustutti minut myös mustatorvisieniin ja suppilovahveroihin. Ja opin, minkälaisesta maastosta niitä kannattaa etsiä. Tässä vaiheessa tuli myös kuivurin hankkimisen aika, koska sinä syksynä ”suppiksia” oli kuivumassa sanomalehden päällä aivan kaikilla pöytäpinnoilla, olohuoneen lasipöytää myöten. Sieniretkiä järjestävät mm. Paikalliset sieniseurat, eri kaupunkien opistot ja liikuntavirastot, Martat, Suomen Latu, luonto-ja ympäristöyhdistykset jne.

 

Malttia

Huomaat retkilläsi, että metsissä on valtava määrä eri sienilajeja, joista useimmat eivät ole syötäviä. Riittää, kun opettelet vain muutaman uuden ruokasienilajin vuosittain. 24 hyvää ruokasientä riittää varmasti aivan perustietoudeksi, ja koko satokaudeksi, toukokuusta marraskuulle saakka. Uteliaisuuden kasvaessa on auttamatta edessä vaihe, jolloin silmä havaitsee enemmän ja enemmän myös muita kuin varsinaisia ruokasieniä. Silloin onkin jo aika ostaa sienikirja, jossa on kuvattuna myös muita kuin ruokasieniä.

 

Valokuvaaminen on hyvä apu

Näin kävi minullekin, ja oli aika hankkia hyvä kamera, jolla sain kuvia löytämistäni sienistä. Liityin myös Kotihiiren Sienipolun jäseneksi. Sinne sai laittaa kuvia tietäjien tunnistettavaksi. Koska sienisilmäni oli jo kehittynyt löytämään kaikkea muutakin kivaa kuin tunnistamiani ruokasieniä, lähetin sinne lukuisia epämääräisiä kuvia tekstillä ”Mikä tää on / onks tää”. Laittaen mukaan valokuvan, josta sienen oma äitikään ei olisi lastaan tunnistanut, saati sitten polkulaiset. Saamieni hyvien neuvojen myötä, pikkuhiljaa, myös tunnistuskuvani kehittyivät (ja ennen kaikkea tarkentuivat!) En loukkaantunut siitä, että kuvaani arvosteltiin niin epämääräiseksi, että siitä ei sientä pysty tunnistamaan, vaan otin opikseni sen, että tunnistamiseen tarvitaan kuva, joka on otettu ulkovalossa. Kuvissa sieni päältä, lakin alta, niin tarkasti ja läheltä kuin mahdollista, jalka kokonaan näkyvissä. Sienen voi myös ”uhrata tieteelle”, eli halkaista pitkittäin. Nykyään omien valokuvieni tuijottelu esimerkiksi näytön taustakuvana on ollut minulle oiva apu jonkin lajin muistamisessa jatkossakin.

 

Sienet harrastuksena

Lajivalikoimani on kasvanut niihin ei-ruokasieniin. Eritoten juuri niihin. Iso apu tässä ovat olleet paitsi sieninäyttelyt, myös sienikirjat, joissa kuvataan useita satoja lajeja. (mm. Suomen Sieniopas, eli ”Oranssi kirja”, ja Suomen ja pohjolan sienet, Ryman/Holmåsen, eli ”Ryymanni”).  Tosin taidan aina talven aikana unohtaa enemmän kuin sesonkina opin. Kertaus on opintojen äiti, joka vuosi.

Lactarius _fulvissimus

Revonrousku, Lactarius fulvissimus. Valokuva: Mauri Lahti

Kun sieni-intoni kasvoi, ja saimme aikaan aivan uuden sieniseurankin alueelle, löysin itseni aivan ensimmäisiltä sienipäiviltäni Turusta. Sillä reissulla olikin melko arvaamattomat seuraukset, eikä paluuta enää ollut. Sinä perjantaina olimme illalla vielä ihan omalla retkellä, muutama kymmenen osallistujaa.  Olimme jo tulossa upeista ”Sound Of Music” -maisemista takaisin kokoontumispaikalle, kun vielä lähdimme konttaamaan pikkuista tammistoa. Siinä Mauri Lahden kanssa konttasimme erästä tammea ympäri.  Löysin rouskun ja sanoin Maurille ”Kato, mä löysin tämmösen rouskun, niitä on tossa toisella puolella”. Selvisi, että rousku oli revonrousku (Lactarius fulvissimus). Samoilla sienipäivillä löysin ihanan pienen valkoisen röpelön oksankarahalla, josta Manu otti makrokuvan. Näillä ensimmäisillä sienipäivilläni tajusin, että myös pieni on kaunista, ja sienten maailma on uskomattoman kiehtova ja monipuolinen.

 

Sosiaalinen media

Sosiaalisessa mediassa, kuten Facebook, pätevät samat säännöt kuin elämässä muutenkin. Ehdottomasti erilaisiin sieniryhmiin kannattaa liittyä, ottaen huomioon, että eri sienisivut eivät ole automaattinen tunnistuspalvelu. Jos saat vastauksia, et koskaan et voi tietää, tunteeko vastaaja sienesi vai ei. Varsinkin ”pannulle vaan” -kommentteihin kannattaa suhtautua varauksella. Netti on hyvä apu, kun etsii jo valmiiksi itse arvuuttelemaansa sienen nimellä. Ja eritoten silloin kun oma tietämys on kasvanut sen verran, että oma arvaus lajiryhmästä on jo ”sielläpäin”.

”Somen” hyviä puolia on tutustuminen muihin sienistä kiinnostuneisiin.  Kiitos Kotihiiren, eli Ilmo Kotivuoren, Sienipolun, olen vuosien varrella saanut tutustua ihaniin ihmisiin, kehittynyt tässä harrastuksessa, ja saanut myös elinikäisiä ystäviä!

 

Kun mikään ei riitä

Löytääkin itsensä Sieniseurojen vuosittaisista tapaamisista, pidemmiltä sienikursseilta, konttaamassa kartoitusmatkoilta, ostamassa mikroskooppia ja siihen soveltuvaa kameraa, erikoistumassa johonkin lajiryhmään jne. Mikroskoopin olen vieläkin jättänyt hankkimatta, enkä aio osallistua työpajoihin. Enkä konttaamiseen. Minulla taitaa olla kieltäymysvaihe menossa, edelleen. Mutta tosiasia on, että monen lajin kohdalla vasta mikroskooppi saattaa paljastaa oikean lajin, ja sienten tutkiminen ja kartoitus Suomessa tarvitsee edelleen asialle omistautuneita ”konttaajia”. Meistä harrastajista on apua, sillä joukossa on voimaa!

 

Onnea matkallasi sienten keräykseen ja uusien lajien opetteluun!

Varoitus on paikallaan: Sienisilmä kehittyy yllättävän nopeasti, jos sen antaa kehittyä. Muutamassa vuodessa olet vaiheessa, jossa jo syrjäsilmällä huomaat sienen kuin sienen. Itse kutsun tätä vaihetta mykoholismiksi. Vertaistukea löydät mm. paikallisista sieniseuroista ja Suomen Sieniseurasta. Eikä haittaa, vaikka tietämyksesi on tasolla ”tää on tää, jonka nimeä en nyt muista, mut tää ei oo se saman näköinen, jonka nimeä en nyt myöskään muista”.  Kuten moni sieniseurojen tapaamisissa ollut muistaa minun sanoneen, useaankin kertaan.

 

Yhteenveto

  • Aloita muutamasta ruokasienestä
  • Hakeudu sienistä jo enemmän tietävien seuraan ( mm. järjestetyille sieniretkille)
  • Osta kotimainen sienikirja
  • Opettele perustuntomerkit
  • Katso maasto

 

Juttu: Satu Lukkanen

 

Sienilehti 3/2016