Pertti Salo, Tuomo Niemelä & Ulla Salo 2006: Suomen sieniopas. 512 s. ISBN 951-0-30359-3. WS Bookwell Oy. Porvoo.
Arvostelu: Seppo Huhtinen

Arvostelun alkuun en malta olla kertomatta kirjaan liittyviä taustoja. Vuosia sitten, sienten jatkokurssin saunapuheissa, nousi esiin ajatus: tehdäänkös ”Ryymannia” (= Ryman & Holmåsen, Suomen ja Pohjolan sienet) paljon laajempi ja parempi sieniopas. Mikä ettei? Suomalaiset pystyvät helposti kasaamaan upeat valokuvat liki kahdesta tuhannesta sienilajista. Jos kukaan ei peri kuvapalkkioita, niin kustantajakin varmaan löytyisi. Talkootyön vetäjää ei lennokkaalle idealle kuitenkaan löytynyt. Kirja jäi huuruisen ajatuksen asteelle. Kului vuosi tai pari. Sama haikailu toistui jatkokurssilla; tällaista kirjaa tarvitaan ehdottomasti! Pian alkoi kiertää huhu: joku tekee sellaista kirjaa jossakin. Syntyi salaisen kirjan myytti. Kukaan ei tietänyt kirjoittajajoukkoa eikä kuvapoolia. Tuo muheva salaisuus levisi jopa Lapin perukoille. Kun kaksi mykologia tapasi Käsivarren Lapissa kaksi sieninäyttelyn järjestäjää, kuului Saanankin juurella heti kysymys: tiedättekö kuka, mitä, miten, milloin? Nyt se on julkinen ja valmis. Vai onko? Se selviää kirjaa analysoimalla. Arvostelusta tulee pitkä mutta tällainen merkkiteos ansaitsee tarkan syynin: poikkeaahan kirja täysin viime vuosien ruokasienikirjojen tulvasta. Ja mikä parasta, edukseen! Vertailukohtana tulen käyttämään 1987 ilmestynyttä ”Suomen ja Pohjolan sienet” -kirjaa, joka sijoittuu samaan kategoriaan, eli sieniä enemmän harrastavien ja ammattilaisten kirjaksi. Analyysini pyrin tekemään kiihkottomasti, vaikka oppaan takasivulla on kotelosienitutkijalle niinkin kauhea teksti kuin ”…pienistä ja puisevista kotelosienistä ruoste-, noki- ja härmäsieniin”! Miten niin puisevista? Oikoluku, hei haloo! Jos tekstissäni tuntuu olevan enemmän negatiivista pilkunviilaamista kuin positiivista kehua, niin vika on vain kirjoittajan kyvyttömyydessä antaa riittävästi positiivista palautetta. Jotta väärää mielikuvaa ei jäljempänä synny niin kerrottakoon lopputulos jo tässä: hyvä teos ja teko, onnea! Kirjassa esitellään 864 lajia värikuvin. Lajimäärän suhteen jäädään yli kahdensadan kuvan päähän ”Ryymannista” (kuvia yli 1100). Suomen sieniopas on taitoltaan levollinen ja grafiikaltaan tyylikäs. Tämän huomaa kirjoja selatessa. ”Ryymannin” kuvat on läiskäisty valkoiselle pohjalle vailla syvempää ajattelua, mutta tässä oppaassa ylä- ja väriopasteet sekä tekstin selkeä sijoittelu luovan harmonisen vaikutelman. Opasteeksi tarkoitettu sivun ylälaidan värikoodaus toimii lähinnä graafisena kaunisteena. Sen avulla ei kirjaa päästä katsoen haluamaansa sieniryhmää löydä. Kompromissi tämä lienee, sillä kirkkaat värit sävytettyjen sijasta olisivat toimineet hakuapuna, mutta tehneet ulkoasusta levottoman. Mutta eipäs valiteta, kyllä sienikirjakin saa olla tyylikäs. Ilman koodaustakin kirjasta on helppo löytää haluamansa sieniryhmä. Sivujen 5–6 sisällysluettelo, jota värikoodaus rytmittää, on paras koskaan näkemäni hakemisto. Kirjan sidonta on hyvä. Jopa pehmeäkantinen opus pysyy auki itsestään. Jopas jotakin! Parin viikon käyttö arvostelua tehdessä muuten näkyy nopeasti kansimateriaalissa. Tyylikäs tekstin sijoittelu on vaatinut veronsa. Suuri osa kuvista on taiton johdosta jouduttu rajaamaan alkuperäistä rajausta rikkoen. Varsinkin sivun alalaidan kuvien leikkaus on monesti ollut ilmeisen vaikeaa. Muun muassa juurtoseitikistä on leikattu ”juurto” eli tärkein tuntomerkki pois. Esimerkiksi verihaperon, pohjanvahakkaan, männynrouskun, nuijamesisienen ja keltareunavalmuskan kuvat on ”torsoutettu” silmiin sattuvasti. Tämä kertonee kuvapoolin vähäisyydestä; on ollut ”pakko” ottaa kuva, jonka rajaaminen pieneen tilaan ei onnistu. Kuvapaikan vaihtokaan ei olisi tuonut helpotusta, koska lajit juoksevat tiukan aakkosjärjestyksen mukaan. Aakkosjärjestys kulkee lajin tieteellisen nimen mukaisesti. Ratkaisu on selkeä, mutta ajaa läheiset lajit kauaksi toisistaan. Vähän on siis ajettu käärmettä pyssyyn ja se näkyy. Tunnistamista tuo ei haittaa, kyllä kirjan avulla punavyöseitikin tuntee vaikka lakista näkyykin vain viidennes. Valtaosassa kuvia turhan kasvuympäristön poisrajaaminen on onnistunut. Näin sieni on voitu toistaa suurempana koska kuvakoko on pieni. Kukapa haluaisi katsella sienikirjassa sammalia ja heiniä. Tällaisiakin kammotuksia löytyy: mm. kevätloisikka, helavalmuska ja kystikkä, mutta ei montaa. Mielestäni kuvien sijoittelussa, niiden painatuksessa ja typistämisessä on kokonaisuutena kuitenkin onnistuttu melko hyvin. Jälki on kirjaa selatessa levollista. Kokonaisuutena kuvien taso on riittävän hyvä. Tinkimään on toki jouduttu – tai tinkiä on haluttu. Suomalaisten sienikirjojen ”pyhä päämäärä” on ollut, että sienet ovat kauniina ryhmänä ja tuntomerkit ovat näkyvissä kumotuissa itiöemissä. Vähän niin kuin sienten missikisat. Tällaisen ryhmän löytäminen ja kuvaaminen vaatii vuosikymmenten työtä tai usean kuvaajan yhteistyötä kirjaa koostettaessa. Pitääkö esitettyjen sienten olla ”täydellisiä” ja kauniita? Asiasta voi olla montaa mieltä. Suomen sienioppaan kuvat vaihtelevat taidevalokuvista (silkkituppisieni) tärähtäneisiin (ryytimantumukula) ja tuntomerkit esiintuovista peruskuvista (limavahakas) tuntomerkit kätkeviin (savuhapero). Vaikkakin jäljempänä esitetty tulos on täysin subjektiivinen, rohkenen kuitenkin mielipiteeni esittää. Kirjan kuvista 816 kuuluu mielestäni ryhmään taidevalokuvat – hyvät kuvat –”kunhan nyt on joku kuva”. Jäljelle jää siis 48 ongelmakuvaa. Tuntomerkit kätkeviä kuvia ovat: tammenherkkutatti, partarousku, tulivalmuska, isomyyränlakki, ryhäpahkajalka, upeaherkkusieni, meduusahaprakas, viiruhaprakas, pikkusahaheltta. Huonoja ovat valeruututatti, männynrousku, isovoirousku, pantterikärpässieni, kyyhkyvahakas, verihiippo, kurttujuurekas, mustenuijakas, laakakorvasieni, pohjanpokaalimörsky, kevätloisikka ja sorkkasieni. Mielestäni kuvina julkaisukelvottomia ovat seuraavat: vesikehärousku, sillihapero, harmaavalmuska, kevätkaunolakki, monivyöseitikki, isorusokas, ryytimantumukula. Yleisiä sieniä, joista kunnon kuvattavan ryhmän löytää helpolla, mutta joista esitetään kirjassa huonoja itiöemiä tai sikin-sokin-populaatio ovat: viitapalsamirousku, harmaarousku, savuhapero, verihapero, löyhkävalmuska, suopavalmuska, nurminahikas ja harmaatorvisieni. Esimerkiksi lakritsirouskua on maamme täynnä, mutta kirjan kuva on kivenkylkeen ahtautuneista itiöemistä; kysynpä siis jälleen kuvapoolin koosta. Ilmeisiä väärinmäärityksiä ovat ainakin orvonhapero (kiiltävä ja punajalkainen?), sillihapero (harmaantuva laji kuvassa?), tytönhapero (oikeasti R. aurantiaca?), monivärihapero (oikeasti R. atrorubens?), hakahapero. Epäilyttäviä kuvia ovat myös viiruhaprakkaan (liian mustesienimäinen olemus?), päärynärisakkaan ja kangasrusokkaan kuvat. Mutta kokonaisuutena näyttää siltä, että tässä kirjassa virheitä ei ole liikaa. Mutta kysyä voi, olisiko liikaa vaadittu konsultoida erikoisryhmien tuntijoita ennen julkaisua? Mitä yllä kerrotusta voisi päätellä? Kirjoittajilla on oikeus suosia omia kuvia. Kaikkihan me niin teemme. Itsekin olen saanut ottamani kuvan kauppasienioppaan takakanteen ja joku on senkin hetimiten haukkunut julkaisukelvottomaksi. Ei haukku ojaan kaada, eikä Suomen sienioppaassakaan, sillä vain 5 % lajikuvista saa sanan säilän heilumaan. Kokonaisuutena siis hyvää työtä! Mutta laajempi kuvapooli yleensä takaa tasaisemman laadun. Tästä esimerkkinä voi vertailla viime Sienilehdessä ollutta Stefan Jakobssonin unelmankaunista kuvaa harvinaisesta mustenuijakkaasta. Suomen sienioppaan sivulla 301 näkyvät ilmeisesti sama itiöemät kedolle kaadettuina. Nykyään vaihtoehtoja ja tarjontaa on vain sähköpostiliitteen tai kännykkäpuhelun päässä. Kirjan ryhmittely on selkeä. Ryhmät eivät ole luonnollisia, mutta käytännöllisiä. Esimerkiksi vinokasmaiset sienet ja seitikit on ryhmitelty kätevästi omiksi osioikseen. Osiointi on vienyt jonkin verran tilaa kirjasta mutta parantaa käytettävyyttä. Mutta enpä ole veijarimaisempaa ryhmittelyä nähnyt kuin tämän kirjan kotelosieniryhmät. ”Puikkomaiset, hyytelömäiset ja kotelopulloiset” on erikoinen kooste jonne esimerkiksi hytymassikka on joutunut kun taas keväthytymaljakas on päässyt ”Maljakkaat” -ryhmään. Ja kovin heikosti puikkomaisia ovat tryffelimäiset sienet. Olisiko muiden otsikoiden tapaan ollut syytä käyttää ”Muita kotelosieniä”? Kirjan uutuusarvo? Mitä uutta ja kuvina ennen näkemätöntä tämä opas tarjoaa? Helpointa on suorittaa vertailu profiililtaan samanlaiseen ”Ryymanniin”. Suomen sienioppaan kuvista 265 on sellaisia, joita ”Ryymannissa” ei ole. Se on liki 31 %! Ja kun muistetaan, että ”Ryymannin” kuvamäärä oli selvästi suurempi, on saavutusta pidettävä erinomaisena. Parhaiten kirjan osioista (limasienet 100%) pärjää uutuusarvokisassa haperoiden osio (51% uusia), seuraavana kisailevat seitikit (47%), sitten muut ruskeaitiöiset (43%). Orakkaat ja orvakat saavuttavat vielä 35 % uutuusarvon. Kirjan ostaja saa siis rahalleen todella vastinetta. Kirjan alennushintaan (29.90 €) suhteutettuna ”uuden” kuvan hinnaksi tulee 1.10 €. Ei paha. Tämän kirjan kanssa on mukava lähteä opettamaan esimerkiksi sienten tuntemuksen jatkokurssia. Kiitos, kiitos, kiitos. Niin se uutuusarvo? Puhutaanpa hetki joko hyvästä huonosta huumorista tai huonosta hyvästä huumorista. Kaksi viikkoa ennen kirjan ilmestymistä myytiin samasta talosta (Luonnontieteellinen Keskusmuseo) ilmestyneen täydellisen ”Käävät, puiden sienet” -kirjan viimeiset kappaleet. Vaivaisen kuukauden kuluttua ilmestyy kirja jossa on 99 kääpäkuvaa!? Niistä mikään ei tosin ole sama kuin kääpäoppaassa, mutta 13 kuvaa on jopa otettu samoista itiöemistä. Mikä se olikaan Suomen markkinoiden suuruus? ”Ryymannin” jälkeen odotamme kieli pitkällä 19 pitkää vuotta ja saman kevään aikana saamme samaa tietoa kahteen kertaan; ensin täydellisenä ja sitten karsittuna. Voidaan tietysti sanoa, että opas olisi torso ilman kääpiä. Mutta miksi julkaista yli 10 % Suomen nopeinta toistoa? Vain synkronointi ilmestymisessä/myyntitavassa ja molemmat olisivat sijainneet kylki kyljessä myyntihyllyllä. Täydellinen kääpäkirja ja sen vieressä hyvä harrastajan ”muutsienet”-opas, jossa tilaa sadalle lisäkuvalle. Aiai mikä seitikkimäärä ja jopa toinenkin nääpikkälaji; jopa hytyvinokkaita, jyväslakkeja, ruostehelttoja, himmihiippoja ja lisää kynsikkäitä tai jospa vaikka myytikkä? Mitenkäs Suomen sieniopas onnistuu muuten? Miten ruokasienikäyttäjä pystyy kirjaa hyödyntämään? Käytössä on uusi symboliikka; sekä tähtien että pääkallojen maksimimäärä on tiputettu kahteen. Selkeäntuntuinen ratkaisu, täytyy myöntää. Ilmeisiä virheitä lienee tässä prosessissa sattunut. Miten muuten voisi valkovahakas tai punanuljaska kilpailla samoilla tähdillä herkkutatin kanssa. Muistaakseni punanuljaskakauppa Italiaan on miltei tyrehdyksissä! Johdonmukaisuus symbolien ja tekstin välillä oppaasta myös osin puuttuu. ”Hyvä tietää” -osio toistuu joka lajin kohdalla, mutta ”copy-paste” -ilmiö on iskenyt todella pahasti. Symboliselite kertoo, että symbolin puuttuessa sieni on kelvoton/mitätön/käyttöarvoltaan tuntematon. Kuitenkin aina symbolin puuttuessakin lukijan on vissiin ”hyvä tietää”, että tapaus on ”ei ruokasieni”. Jos olen joskus ajatellut kerätä maksimissaan neljämillistä lehtikuusenkarvakkaa reikäleivän päälle niin nythän tiedän. Keltanastakka on vielä pienempi; niitä tarvitsenkin 2637 yhteen leipään! Tuossa osiossa sadoissa kohdissa olisi voinut tilaa tuhlaamatta laittaa valkoisen rivin ja ”ei ruokasieni” -maininnan sijasta tärkeää tietoa. Sitä löytyy jokaisesta maamme sienilajista!! Patinanastakan kohdalla tarvitaan maininta vihernastakasta. Tahmahiipon kohdalla olisi voinut mainita keltajalkahiipon vaihtelun toisena ääripäänä. Pikkusammalvinokkaan kohdalla suvun Rimbachia, ukonkuukusen kohdalla jättikuukusen jne. Käävissä, orakkaissa ja orvakoissa asia on toteutettu mallikkaasti: osio on jokaisen lajin kohdalla informatiivinen. Löysin vain yhden lipsahduksen: männynsuomuorakas on ruokasienenä jäänyt ilman ansioita vaikka ainoastaan kuusensuomuorakas on ruokasienenä kelvoton. Entäpä myrkyllisyys? Nostan tekijöille hattua rohkeasta teosta – viimein joku uskaltaa sanoa kangaskeltavalmuskan epäilyttävyydestä! Pitihän yhden ammattilaisen ensin käydä sairaalahoidossa ennen kuin muutosvastarinta ylitetään. Nyt joku jo uskaltaa sanoa sen mistä kuiskutellaan. Tästä suurensuuri plussa tekijöille. Miinustakin on syytä antaa; ´meil tääl Turuus´ on paljon isorusokasta ja paljon isorusokaskuvia. Oppaassa oleva kuva yhdestä maamme tärkeästä myrkkysienestä on ala-arvoinen. Jos peittää vasemmanpuoleisen itiöemän, niin kuva kelpaa esittämään ainoastaan tukevahkoa vihertuoksumalikkaa. Vaikka itiöemät ovatkin isorusokasta, niistä otettu kuva ei ole. Isorusokkaan kohdalla varoitetaan asiallisesti sekoitusvaarasta härmämalikkaan mutta härmämalikan kohdalta ei viitettä isorusokkaaseen löydy. Tämä kertonee jotakin kirjan oikoluvun puutteista. Asiahan pitäisi olla juuri toisinpäin. Jauhosienen kohdalla on toimittu aivan oikein. Vielä pitää kovistella oikoluvun puutteista. Testasin ruokasienikerääjillä saavatko he kirjasta esille esimerkiksi myrkkynääpikän ja koivunkantosienen peruseron. Tulos oli laiha nolla. Ristiinviitaukset löytyvät mutta teksti on aloittelijalle liian vaikeaa. Jos koivunkantosienen tärkeä erottava tuntomerkki on ”jalan tyvi on samettimaisen mustanruskea”, sekoaa aika moni lukija. Minne unohtuivat vanhat viisaat sanat: ”renkaan alapuolelta jalka ruskeasuomuinen”. Tuskinpa tässä yhtään lukijaa tapetaan, mutta ilmeistä on, että oikoluku ei ole toiminut, eikä keltään ole kysytty. Usein toisten mielipiteet tai riittävän pitkä ajallinen etäisyys käsillä olevaan isoon työhön aukaisevat silmät omaan tekstiin. Symboli (*) kertoo lukijalle ”ruokasienikäyttö ei suositeltavaa”. Tämä löytyy oppaasta vajaat kymmenen kertaa; ruskeiden valmuskojen ja parin seitikin kohdalla. Toisaalta niissä tapauksissa, joissa ”Hyvä tietää” kertoo saman asian sanoin. on symboli unohtunut (samettijalka, lettotuhkelo). Olettekos muuten huomanneet, että uurremaatähti on niin kiireinen, että se on vain satunnaisesti tavattavissa? Sienten, niiden luokittelun ja tunnistamisen esittely on hyvä. Samoin loppuosan tekstit ovat oivia. Ainoa mistä voin valittaa on hienorakennetta esittelevän kohdan teksti. Mielestäni kirjassa on virheellinen itiölavan ja sitä kautta myös pleurokystidin määritelmä. Kirja väittää, että ”itiölava sijaitsee helttasienillä helttojen sivupinnoissa” – hmm, mitähän ne heltan terässä olevat tuhannet itiökannat tekevät? Mielestäni jököttävät siellä muodostamassa itiölavaa, joskus jopa jalan latvassa. Seuraava lause väittää, että tuntomerkkinä itiökannan muoto ja koko on tärkeä tuntomerkki. Ehkäpä heimotasolla (Bolbitiaceae) tai vahakkailla ryhmätasolla, mutta valtaosalla helttasieniä ei sitten ollenkaan. ”Itiölavan kystidejä kutsutaan pleurokystideiksi, mutta niitä voi olla muuallakin kuin itiölavassa” – hei haloo!? Hienorakennetermeistä esittelemättä kirjassa jää kolmetoista!! Valomikroskopia on kirjassa saanut huimia, kellanvalkoisia ja punertavia ulottuvuuksia. Itse en ole koskaan valokentässä pystynyt näkemään Lepistojen tai palomalikan itiöiden värisävyä. Se kun on fysiikan lakien mukaan mahdotonta! Kannattaisi luetuttaa teksti! Kirjan kuvaustekstit ovat jänteviä ja asiat on loistavasti ryhmitetty. Jaottelu ”ulkonäkö”, ”sieni luonnossa”, ”hyvä tietää” ja ”hienorakenne” on mielestäni napakka. Asiat löytyvät just eikä melkein. Mutta jopa on kapeaa fonttia. Harva sienestää yöllä, mutta ei tämän fontin kanssa kyllä pärjää iltasellakaan. Tarkastelin asiaa tilansäästönkin kannalta ja näyttäisi siltä, että lukijan ei sovi mutista. Kun tilaa ei ole, niin sitä ei ole. Mutta kyllä se ”Ryymannin” kokokin on mukavasti maastossa kulkenut ja sillä ylimääräisellä kahden sentin kirjakorkeudella olisi saanut painomustettakin kirjainrassukoiden ympärille, ja vähemmän tiheän fontin. Mutta tulipa tämän vuoksi ostettua ensimmäiset lukulasit – isomman taskun sijasta. Analysoitu siis on, ja tarkkaan. Tulos on: hyvä kirja. Moite on: pienellä lisävaivalla olisi saanut aikaan vielä paremman. Kehote on: kirjalle jatko-osa, jossa ne unelmoidut 1000 lisälajia. Sen jälkeen Suomi voittaa myös sienikirjaviisut. Vielä nyt joudumme turvautumaan yhdistelmään Suomen sieniopas + ”Ryymanni” + ”Nyleeni” (Svampar i Norden, 2000). Ensimmäiseksi harrastuksen laajentajaksi Suomen sieniopas on kuitenkin paikkansa lunastava teos.

Korjausehdotuksia Suomen sienioppaaseen Panu Halme

Pertti Salo, Tuomo Niemelä ja Ulla Salo julkaisivat vuonna 2006 hienon sienioppaansa (Salo ym. 2006). Teos on Suomen ja Pohjolan sienten (Ryman & Holmåsen 1987) jälkeen ensimmäinen Suomen kielellä ilmestynyt kaikkia sieniryhmiä käsittelevä kirja, josta vakavastikin sienilajintuntemusta harrastava saa merkittävää hyötyä. On selvää, että Suuret Työt sisältävät usein myös pieniä projekteja enemmän virheitä, sillä Suurten Töiden tekeminen on paljon vaikeampaa kuin pikkuasioiden kanssa näpertely. Näin on laita myös Suomen sienioppaan kohdalla. Vaikka ehdoton valtaosa kirjassa esitellyistä lajeista on esitelty täysin oikein, on suuresta lajijoukosta johtuen myös muutamia ilmeisesti virheellisiä lajeja ja lajitietoja mahtunut mukaan. Osa kirjan ilmeisistä virheistä on julkaistu Sienilehdessä Seppo Huhtisen kirjoittamassa arvostelussa (Huhtinen 2006). Koen kuitenkin, että kirjan käytettävyys kohenisi, jos loputkin selvät tai todennäköiset virheet tuotaisiin julkisuuteen. Tässä kirjoituksessa ilmoitetaan kirjasta ensimmäisen vuoden käytön aikana havaitut todennäköiset virheet ja osoitetaan niille korjausehdotus (Taulukko 1). Useimpien virheiden kohdalla korjauksen taustalla on joku kirjoittajaa kokeneempi asiantuntija, joka on tällöin ilmoitettu korjauksen kohdalla. On selvää, että osa korjausehdotuksista on tulkinnanvaraisia. Silloin, kun kuva ei perustu tiettyyn museonäytteeseen, lajista voi usein esittää eriäviä, perusteltujakin mielipiteitä. Tarkoitus kuitenkin on, että korjauksissa ehdotetaan todennäköisintä lajia, jota kuva esittää. Vain yhden todennäköisen lajivirheen kohdalla on tarkistettu kuvaan liittyvä museonäyte. Tarkoituksenani on, että kirjan käyttäjät merkitsevät tämän taulukon korjaukset kirjoihinsa asiaan kuuluville kohdille. Näiden korjausten jälkeenkin kirja, niin kuin useimmat painoteokset, sisältää varmaan vielä jokusen virheen. Määrä lienee kuitenkin jo melko pieni. Koen näiden korjausten liittämisen kirjan yhteyteen lisäävän kirjan käytettävyyttä merkittävästi. Pidän tärkeänä, että myös esimerkiksi kyseistä teosta opetustarkoituksissa käyttävät ilmoittavat nämä korjaustarpeet oppilailleen. Osa korjauksista koskee kääväkkäiden osalta virheellisiä uhanalaisuusluokituksia. On syytä korostaa, että kirjassa helttasienten uhanalaisuusluokitukset ovat samoja kuin helttasienten ja tattien ekologisessa luettelossa (Salo ym. 2005), eli ne ennakoivat jo seuraavaa uhanalaisuusluokittelua. Muiden ryhmien osalta luokat ovat kuitenkin edellisen uhanalaisluokituksen mukaisia (Rassi ym. 2001). Kiitokset Kiitän taulukossa mainittuja asiantuntijoita sekä Tuomo Niemelää ja Seppo Huhtista tiedoista ja muusta avusta tämän artikkelin koostamisessa.

Mauri Korhonen 2009: Sienet Suomen luonnossa. 159 s. ISBN 978-951-1-23363-3. Kustannusosakeyhtiö Otava. Otavan Kirjapaino Oy, Keuruu 2009.
Arvostelu: Jorma Palmén

Kuten usein luonnontutkimuksen osa-alueita käsittelevät kirjat, on tämäkin teos osa suurempaa kirjasarjaa. Kirjan ulkoasu noudattaakin samaa tyylillistä linjaa, kuin sarjassa aiemmin ilmestyneissä teoksissa (Jäkälät ja Sammalet Suomen luonnossa, Kasvit Suomen luonnossa, Päiväperhoset Suomen luonnossa, Linnut Suomen luonnossa, Nisäkkäät Suomen luonnossa jne). Murretun vihreän rauhallisen pohjavärin päällä itiöemät - kirjan päähenkilöt - ajelehtivat irrallisina ja hieman orpoina ilman luonnollista kasvuympäristöään. Annettakoon tämä anteeksi Otavalle kirjasarjan ulkoasun yhdenmukaisuuden nimissä. Samankaltainen kansien ulkoasu löytyykin piirrettynä jo Risto Tuomikosken Sienet Värikuvina kirjasta (sienet tosin piirrettyinä), joka oli ruotsinkielisestä 1958 ilmestyneestä Cortinin alkuteoksesta Svampar I Färg käännetty osaksi WSOY:n kirjasarjaa Luonnon Värikuvasto (mm. Sienet värikuvina, Värikuvakasvio, Hyönteisiä värikuvina, Linnut värikuvina, Pohjolan kalat värikuvina jne. Vrt. Otavan sarjan kirjat). Kustantajan näkökohdasta kyse ei siis ole ainoastaan sienikirjasta, vaan luonnontieteellistä yleissivistystä edustavan kirjasarjan sieniä käsittelevästä osasta. Voimme ehkä puhua jopa luonnontieteellisestä kirjasarja-formaatista. Ilmeisesti juuri edellämainitusta syystä kirjan painoasuun on kiinnitetty erityistä huomiota. Kuten jo aiemmin ihastusta herättäneessä Jäkälät ja Sammalet -osassa, ovat myös Sienet Suomen luonnossa-kirjan painovärit harvinaisen tasaiset ja puolihimmeä painojälki estää lukijaa häiritsevät heijastukset, jotka useassa kiiltäväsivuisessa kirjassa pahimmillaan heikentävät kirjan käytettävyyttä. Painotuote on silmää hivelevä. Kirjan koko (kapea A5), keveys (326 grammaa) ja joustava sidonta tekevät mahdolliseksi kirjan ottamiseen mukaan sienikoriin, mökkikassiin tai ulkoiluasun väljään taskuun. Alustavassa kokeilussa kirjan kansi tuntui hylkivän vettä tehokkaasti. Varmuuden vuoksi kannattaa kuitenkin sujauttaa kirja ensin vaikkapa pakastuspussiin, joka on näin suojana kirjalle ja hätävarana kun yllättäen löytynyt sienisato kerätään talteen. Useiden viimevuotisten sienikirjojen kompastuskiveksi on käynyt epäonnistunnut fontin valinta. Varmasti nuoremman polven tarkkasilmäiset sienestäjät osaavat lukea 8 pisteen fonttia jopa kavennettuna (WSOY), mutta ihmiskehon takuuajan umpeutuessa 40. ikävuoden tietämillä, alkaa useimmilla sienestäjillä ikänäön aiheuttama lukulasien tarve. Tämän teoksen kohdalla fontti on kuitenkin helppolukuinen ja hyvin valittu. Erityisesti lajinimet käytettävyysmerkkeineen on kirjoitettu suurella selkeällä helppolukuisella fontilla ja lajikuvauksetkin ovat pienellä ponnistuksella luettavissa ilman lähilaseja. Hakemistoon on kuitenkin valittu niin pieni fontti, että siitä ei moni ikääntyneempi sienestäjä ilman lähilaseja saa selvää. Teoksen ylivertaisen hienot kuvat on valotettu huolella. Vain pieniä taiton aiheuttamia asemoinnillisia ja rajauksellisia huomautuksen aiheita jää mm. Sivun 58 Ukonsienen jalan tyvimukulasta (joka ehkä tuntomerkkinä olisi myös hyvä mainita) ja sivulla 97 valkokärpässienen lakista rajautuu pois pieni osa. Sivuilla 19 sikurirousku, 109 punalahokka ja 119 haisuhapero on kuvat rajattu leikaten itiöemästä pala pois. Taittajan olisi näissä kohdissa tullut suorittaa tarkistusta, alkuperäisissä kuvissa rajausongelmaa ei liene. Osa kuvista tuntuu tutulta jo tekijän aiemmista sienikirjoista, eikä hyviä sienikuvia olekaan syytä aina vaihtaa uutta sienikirjaa laadittaessa. Lajikuvaukset näköislajiviittauksineen ovat tekijän vuosien kokemuksella hioutuneet täsmällisiksi ja keskittyvät tärkeiden tunnistettavuusominaisuuksien kuvaamiseen. Lajikuvauksissa on myös viitattu Sienilehden artikkeleihin, joista on saatavissa tarkempaa tietoa aiheesta. Lajikuvausten kohdalla on vaikea löytää mitään huomautettavaa, tosin mainintaa kultarouskun jalan onttoudesta hieman oudoksun. Omien havaintojeni mukaan kultarouskun nuorilla itiöemillä jalka ei ole aina ontto, mutta vanhemmiten jalan keskiosasta löytyy ontto tila. Jalka ei ole täysikokoisellakaan itiöemällä ontto koko pituudeltaan, kuten muutamilla muilla rouskulajeilla. Asialla on kuitenkin vain akateemista mielenkiintoa, ei merktystä lajin tunnistuksen kannalta. Tästä herkullisesta ruokasienestä ei mielestäni voi erehtyä (”kaikesta voi erehtyä”, sanoisi tekijä). Teoksessa on ensimmäistä kertaa otettu käyttöön laajasti keskustellut sienten uudet käytettävyysmerkit. Merkistössä huomiota kiinnittävät uusi musta neliö merkintänä värjäyssienille, sekä aiemmasta kaksiselitteisestä ympyrästä eriytetty esikäsittelyä tarkoittava mustareunainen neliö. Värjäävyys- ja esikäsittelymerkkien lisäksi teoksessa on otettu käyttöön kirjoittajan oma ehdotus ehdollisuutta merkitsevästä /-merkistä. Kirjassa on varattu oma lukunsa sekä värjäyssienille että viljelysienille, mikä tukee erinomaisella tavalla sienten monipuolista hyötykäyttöä. Kauppojen hedelmäosastoilta havaittavissa oleva saatavilla olevien viljelysienten kasvava kirjo onkin jo tuonut tarpeen saada sienikirjoihin myös viljelysienten täysimittaisia kuvauksia. Tällaista jaottelua soisi näkevän sienikirjoissa laajemminkin. Myrkkysieniä ja sienten myrkyllisyyttä on käsitelty teoksessa kiihkottoman asiallisesti ja analysoiden. Toimintaohje sienimyrkytyksen varalta on kirjassa sijoitettu sille kuuluvaan paikkaan valkokärpässienen lajikuvauksen kanssa samalle aukeamalle, jossa se on helposti löydettävissä. Rajallisesta lajimäärästä johtuen (kuvissa 149 lajia, tästä on hyvä aloittaa) kirja on erinomainen aloittelevan sienestäjän perusteos. Se soveltuu sekä lajeja tuntemattomalle aloittelevalle sienestäjälle, että ruokasienten lajituntemusta laajentavalle harrastelijasienestäjälle. Kirjassa esitetään myös ensi askelet sienillä värjäämiseen ja ohjeet siitä, miten löytää aiheesta lisätietoa. Kirja on hyvää tasaista laatutyötä niin kuviltaan, tekstisisällöltään kuin painoasultaan ja sidonnaltaan. Se löytää varmasti paikkansa sieniharrastajien kirjahyllyistä ja sienikoreista.